Kaksplus.fi

lauantai 15. marraskuuta 2014

Poks

Oltiin tänään mun perheen ja miehen kanssa kummitätini synttäreillä. Juhliin valmistautuessa huomasin taas jälkeen kerran kuinka raskaana tässä nyt ollaan!

Sain ahdettua päälleni vartalonmyötäisen mekon, jonka suunnittelin juhliin laittavan. Mekko otti vastaan jo sitä pukiessani, mutta itsepäisyydessäni jatkoin makkaran kuoren tunkemista loppuun asti. Ongelma muodostui siinä vaiheessa kun tajusin, että henki kulkee varsin huonosti kun mekko oli yhdistettynä liian pieniin sukkahousuihin. Yritin repiä mekkoa päältäni. Sain sen kuitenkin nostettua vain juuri sopivasti niin, että se oli puoliksi naamani edessä, ja minä pahasti jumissa sen sisällä. Siinä sitten hypin aikani kaksi kokoa liian pienissä sukkahousuissa mekko naamani edessä, kunnes mies tuli auttamaan.

No tämän komedian jälkeen löysin onneksi sopivan mekon. Sukkahousuista leikkasin resorin auki, niin sain mahan ahdettua niiden sisälle ilman sen suurempaa ahdistusta.

Juhlissa oli mukavaa ja ruoka oli ihanaa! Kermaista lohikeittoa ja jälkkäriksi suklaakakkua. Oi nam. Sitä oikeasti arvostaa ruokia, kun ei tarvi niistä viineistä nauttia... Minä pääsin kuskiksi. Täytyyhän muiden ottaa siitä riemu irti, että kerrankin sellainen on käytettävissä. ;)

Ilta päättyi loppuhuipennukseen: puin takkia päälle (tyköistuva kangastakki, joka ei todella anna mahalle armoa) ja yritin sulkea nappeja. Kuului POKS ja yksi nappi lensi lattialle. Oliko tää joku vihje siitä, että olisi ehkä aika ostaa takki johon massu mahtuu ilman "yks kaks kolme hengitys sisään" taktiikkaa? :D


Oikee laatukuva!

Matu & Muru 16+3 

P.s Tosta poksumisesta tuli mieleen.. Miksi niitä raskausviikkoja pitää "poksua"? "Poks! 16+0 lähti käyntiin!" Täh! Tää ei vaan käy mun järkeen? Kuulostaa kummalliselta :D

perjantai 14. marraskuuta 2014

Raskausajan must have -tuotteet!

Raskaana ollessa toi maha tuppaa kasvamaan ja se mahan kasvu aiheuttaa tuskastuneita tuhahduksia joskus. Ainakin itselläni. No, mutta ei hätää! Apu on täällä! ;)

Olen aina ollut vatsallaan nukkuja. Nyt se mukavuus ei oikein enää onnistu. Vatsallaan oleminen on hiukka inhottavan tuntuista minusta ja ilmeisesti myös vauvasta, sillä jos erehtyy vatsallaan olemaan niin vauva aloittaa villin diskon. Ehkä se on protestointia epämukavasta olosta? Tai näin minä ainakin kuvittelen. Joka tapauksessa vatsallaan nukkuminen on nyt poissuljettu juttu. Nukkumista helpottamaan sain vanhemmiltani kokovartalotyynyn. Ei ole mitään parempaa! Miehen kainalokin jää kakkoseksi tyynyn pehmeyden rinnalla. Tyynyn saa mukavasti jalkojen väliin tai siihen voi nojautua niin, että voi nukkua melkein vatsallaan oikein mukavasti. Tyyny on peräisin Lidlistä ja maksoi ilmeisesti noin 20e. Tyynyliina on kiva harmaan sävyinen ja sopii hyvin meidän sisustukseenkin. En nyt millään saa edustavaa kuvaa tyynystä tänne, koska se tosiaan on vain pitkä pötkö vanua. Suosittelen oikeasti ihan kaikille! Ei tarvitse olla raskaanakaan. Tyyny on ihan supermukava. :)

Tuskailin pitkään housujen kanssa. Kohdun ja mahan kasvu on aiheuttanut sen ongelman, että kaikki housut ei sovi päälle. Matalat housut painaa juuri taktisesti kohtua ja korkeat housut ei mene kiinni. Ostin H&M:ltä yhdet mustat nätin näköiset housut. Niissä ei kuitenkaan ole mitään kiristystä, joten niitä saa kiskoa koko ajan ylöspäin. Ei olleetkaan siis mukavat. Toiset housut ostin tuskissani Fiilinkistä. Ne on matalan malliset ja niissä on paksu resori, joka jää kivasti vatsan alle. Ne on mukavat, mutta ei välttämättä kaikista näteimmät eikä kyllä kovin halvatkaan. Sitten törmäsin Babystylessä Carriwellin Expand-A-Belttiin. Tämä on siis normaaleihin housuihin laitettava kuminauha-kangas läpyskä (no olipas hyvä kuvailu). Paketissa tulee kolme kuminauhaa ja kolme kangasta. Jos on kätevä käsistään, niin tällaisen tekee itsekin.


Mulla nämä toimii ainakin vähän korkeammissa housuissa. Matalissa lantiomallisissa housuissa ei toiminut, kun tuntui että housut tipahtaa päältä. Anyways, todella kätevä ja elämää helpottava tuote! Vaatii kyllä kaverikseen vähän pidemmän paidan, ettei näy. On silti kiva kun voi käyttää ihan normaaleja omia housuja. :) En sitten tiedä kuinka kauan tätä pystyy käyttämään? Kokemuksia?

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Vauvan jumppaa vai jotain ei niin söpöä vatsan toimintaa?

Ei hitsin hitsi! Vauva taitaa heittää kuperkeikkaa, kun niin kummalliselta tuntuu. Kuvittelen tunnistavani vauvan liikkeet jo suolen liikkeistä. Toisaalta näin ensiodottajana tätä luuloa ei voi perustaa mihinkään muuhun, kuin siihen miltä muut ovat kertoneet liikkeiden tuntuvan. Olisi kyllä tosi surkeaa ja aika huvittavaakin jos minä olen tässä nyt silitellyt massua joka kerta kun suoli kuplii. Ruoka sulaa ja tuleva äiti hymyilee onnessaan. Hah miten naurettava mielikuva!

Nyt kun maha alkaa jo näkyä oon saanut kokea muutaman kummallisen tilanteen. Ei se mua haittaa, että raskautta ihastellaan tai se, että kaverit iskevät taputtelemaan mahaa. Ihanaahan se on, kun muutkin ovat ihastuneita, mutta miksi jotkut tuntemattomat ihmiset tulevat koskettelemaan. Raskaana ollessa ilmeisesti mun henkilökohtainen tilani on hävinnyt. Yhden kerran tässä taannoin tuttuni kaveri (jota en siis ollenkaan tuntenut) tuli silittelemään ihastuksissaan vatsaani, kun sai kuulla, että odotan. Ymmärrän, että siellä on se toinen ihminen jolle se huomio on suunnattu, mutta kun mä olen siinä välissä vielä. Ja se maha on mun.

Ymmärrän, että kukaan ei tällä tarkoita varmastikaan pahaa, minä täällä taas hormonihöyryissäni vaahtoan. 

Onko kukaan muu ihmetellyt tuntemattomia käsiä vatsallaan?



Matu & Möyri (näin nimitti herra isi) 16+0

torstai 6. marraskuuta 2014

Odotusajan valokuvat

Äitini on superhössöttäjä (kiitos vaan, tää on varmaan yksi niistä periytyvistä piirteistä). Siispä äidin aloittamana projektina valokuvaaja tulee ikuistamaan tämän raskauden kulun. Tarkoitus on siis ottaa erilaisia kuvia kasvavan massun kanssa. Päästiin hyvään yhteisymmärrykseen, että kuvat tulee olemaan rentoja, ei mitään söpistely- tai poseerauskuvia. Pääosassa ihana masu ja pikkusen tämä äippäkin. Tänään otettiin harjoituskuvia.

Hyvin jo näkyy kuvassa mun pieni kaljamaha. Josko se alkaisi kohta näyttämään siltä, että sitä ei ole hankittu vain syömällä ;)

Minulle olisi riittänyt yksikin kunnon valokuva sitten isomman massun kanssa, mutta kiva tämä on näinkin. Pääsee myöhemminkin ihastelemaan vatsan kasvua. Toivottavasti sama valokuvaaja saadaan sitten ikuistamaan raskauden lopputuloskin! Laitan valokuvia tänne sitten kun saan kuvaajalta.

Olen muuten ostanut pari elämää ja raskautta huomattavasti helpottavaa asiaa. Niistä seuraavan kerran. :)

Matu & Muru 15+1

tiistai 4. marraskuuta 2014

Millaista on olla raskaana?

Kirjathan kertovat oman totuutensa. Minä kerron teille nyt minun totuuteni ja kokemukseni siitä, mitä raskaus on tuonut tullessaan tähän asti. Itse olin ensimmäiset viikot sitä mieltä, ettei raskautta voi suositella kenellekään täysjärkiselle. Sittemmin mielipide on kuitenkin muuttunut. ;) Jokainen raskaushan on myös erilainen, onneksi.

Olen kaveripiirissä ensimmäisiä, joka saa lapsen. Monesti minulta on siis jo kyselty, että minkälaista se sitten on oikeasti raskaana?

Se on ihanaa, mutta myös aivan kamalaa.

Ensimmäisen kuukauden heräsin yöllä vähintään kolme kertaa joko syömään, huonoon oloon tai vessahätään. Kai se oli luonnon paskamainen tapa kertoa, että tätä se elämä nyt tulee olemaan: yöheräilyjä, väsymystä ja toisen tarpeiden täyttämistä. Enää en voi ajatella vain itseäni, vaan elämä on saanut uuden keskipisteen.

Ensimmäiset kolme kuukautta heräsin pahoinvoivana ja menin nukkumaan pahoinvoivana. Nousin sängystä joka aamu väärällä jalalla ja menin nukkumaan sillä samalla väärällä kintulla. Olin jatkuvasti vihainen ja väsynyt. Alkuraskauteen kuului jokapäiväinen oksennus, yleensä otin kuitenkin aina kerran kiellon päälle. Lisäksi koko ajan oli nälkä, mutta mitään ei tehnyt mieli. Kaikki ällötti.

Itkin mainoksille, erityisesti sille floran mainokselle. Itkin sille kun en löytänyt juuri sitä paitaa minkä halusin laittaa päälle. Itkin, koska en tiennyt mitä syödä. Itkin, koska oksetti. Itkin kun myöhästyin bussista. Eniten kuitenkin itkin, koska itketti. Ei sille tarvinnut olla mitään sen suurempaa (tai pienempää) syytäkään.

Minullahan on hyvät teoriatiedot raskaudesta. Koulussa nämä asiat on jo opeteltu. Missään kirjassa ei kuitenkaan kerrottu kuinka hirveä olo saattaisi olla. Puhuttiin alkuraskauden pahoinvoinnista. Se on yleistä, mutta kirjat saivat sen kuulostamaan ihan piece of cakelta. Joku harva epäonninen voisi joutua sairaalaan oksentelusta, mutta ei hätää edelleen ihan piece of cake. Kirjoissa ylistettiin raskauden hehkua ja ollaan ylpeästi naisellisia, niin mahdottoman täynnä upeita hormoneja! Minä koin olevani teini-ikään takaisin palannut murrosikäinen, joka ei osaa kontrolloida tunteenpurkauksiaan ja jolla on oksennustauti koko ajan. Raskaudenhan piti olla kaunis asia. Minua oli huijattu!

Mikään kirja ei valmistanut minua siihen, että vaatteista päälle menee enää vain neule tai trikoo, koska etuvarustus on kasvanut kuppiin ö. Puhuttiin turvotuksesta ja vatsan kasvusta, niistäkin turhan seesteiseen sävyyn. Mikään kirja ei myöskään kertonut, että lihoisin ensimmäisen kahden kuukauden aikana viisi kiloa (vaikka jatkuvasti oksentelin) sanottiin vain, että "tässä vaiheessa joillekin on voinut tulla kilo tai pari, joku on saattanut laihtuakin". Nauroin epätoivosta. Olin hormonihulluuden partaalla.

En osannut myöskään valmistautua siihen, kuinka täynnä olisin raskaana olemista. Tahdoin jo päästä sinne maaliin. En jaksanut enää olla raskaana, kun kaikki raskauteen liittyvä tuntui olevan vain jotain minua kiusaavaa. Kuvittelin aina ennen olevani sitten joskus rauhallinen ja seesteinen odottaja. Järkytyin, kun tajusin olevani päinvastaista.

Ennen kaikkea, mikään kirja tai kenenkään kertoma kokemus ei kuitenkaan valmistanut minua siihen kuinka onnellinen olisin. Todella huonovointinen, mutta silti niin pirun onnellinen. Niin rakastunut siihen pieneen ihmeeseen, joka minun sisälläni asuu. Kukaan ei voi sitä tunnetta kuvailla riittävästi, jos sitä ei ole kokenut. Niin hämmästynyt, pyörällä päästäni, ihastunut ja sanoinkuvaamattoman täydellisen onnellinen.

En osannut kuvitellakaan kuinka kovasti itkisin, kun näin 13 viikkoisen pienen pyörivän ultran näytöllä. En tiennyt, että mitään voi rakastaa niin paljon kun minä jo tätä rakastin. Ihana elämäni keskipiste! Ei missään kirjassa tätäkään kerrottu. Kerrottiin vain sikiön kehityksestä ja kuinka tuolta pieneltä mitattaisiin niskaturvotus. Ei myöskään puhuttu vauvasta, vaan alkiosta tai sikiöstä.

Nyt kun olen päässyt jo raskauden paremmalle puolelle sieltä ensimmäisestä kolmanneksesta voin sanoa nauttivani raskaudesta. Hormonit ovat selvästi tasoittuneet ja olen palannut murrosiästä omaan vartalooni. Vartaloon, joka ihanasti pyöristyy jatkuvasti mahan kohdalta. Oi kun massua on ihana silitellä. Nyt olen aidosti tyytyväinen tilanteeseen. Enää ei ole kiire saada vauvaa ulos. Olkoon vielä siellä. Minä voin vielä hetken nauttia pitkistä aamuista, myöhäisistä illoista ja kahdenkeskisestä ajasta herra isin kanssa. Tule muru sitten, kun olet valmis. Hyväntuulinen äiti odottaa sinua täällä!


lauantai 1. marraskuuta 2014

Pesän rakennusta

Sanotaan, että raskaana olevalle iskee pesänrakennusvietti päälle, tyypillisesti keskiraskaudessa. No ne molemmat etapit on nyt saavutettu, keskiraskaus ja vauvan tuloon valmistautuminen siis.

Tänään haettiin meille isompi sänky ja vauvan vaatteet pääsi uuteen lipastoon.



Vaatteet piti tietysti heti lipaston kokoamisen jälkeen saada paikalleen.

Laskin muuten, että meillä (tai minä ne olen hamstrannut) on 22 bodya, jotka on kokoa 50-56. Siis täh? Mistä niitä on kertynyt jo noin monta... 50 kokoisia ei tosin ole kovin montaa ja jos murusta tulee samanlainen mörssäri kun äidistään, niin noita 50 cm vaatteita ei tarvi käyttää. Taisin syntyä 40+2 ja painoa oli kertyny 4050g. Pieni sumo. 

Vaatteista suurin osa on poikien vaatteita. Mulla on ollut koko ajan poikatunne, samoin miehellä. Poikien vaatteita on myös ehkä uskaltanut ostaa enemmän kun sinistä voi pukea tytöllekin. Vaaleanpunainen on väri jota en pojalleni pukisi. Sukupuolineutraalisuudesta saisi ihan oman postauksen kirjoitettua, mutta tiivistettynä: tykkään pukea tyttöni tytöksi ja pojan pojaksi. Jos näin voi sanoa, niin hyvän maun rajoissa. Kyllä ne silti kasvaa omanlaisikseen sankareiksi riippumatta siitä minkälaisia vaatteita on vauvana tai lapsena käytetty. Eikä ainakaan meillä kuitenkaan tulla jaottelemaan millä tyttöjen tai poikien "kuuluisi" leikkiä. No se siitä, vähän aiheesta ja sen vierestä. 

Matu & muru 14+3