Kaksplus.fi

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Elämää masun kanssa & masukuvia

Maanantaina oli eka perhevalmennus! Oon kuullut siitä molemmin puolin kokemuksia, joku tykkää toinen ei. Mä tykkäsin jo heti alkuunsa tästä touhusta.

Kaikki muut ryhmässä on lähestulkoon saman ikäisiä kun minä. Päästiin hyvin jo keskustelemaan ja jakamaan kokemuksia. Tän kerran aiheena oli loppuraskaus ja vanhemmuus. Pikkusen käytiin teoriaa, mutta pääosin juteltiin ryhmissä (naiset ja miehet omissaan) ja valiteltiin vaivoista. ;) Eniten jännitin miten toi mies tykkää jakaa ajatuksiaan ventovieraiden miesten kanssa vaimokkeen voinnista, mutta jännitys oli turhaa. Mieskin viihtyi. On se vertaistuki vaan niin mahtavaa!

Meillä on Kauniaisissa neljä perhevalmennuskertaa ja tapaamiset jatkuu näiden neljän kerran jälkeen vielä neuvolan toimesta niin kauan kunnes kaikkien vauvat on syntyneet. Aika kiva! Ymmärtääkseni näin montaa kertaa ei järjestetä läheskään kaikissa kunnissa. Mitä kokemuksia teillä on perhevalmennuksesta? 

Tiistaina oli ylimääräinen neuvolalääkärin käynti. Oon jo niin monta kertaa vilauttanut lääkärille, etten pysy enää laskuissa... Toki on hyvä, että tilannetta seurataan. Kohdunsuulla ei ollut tapahtunut sen suurempia muutoksia, mittaa oli pikkusen alle 3cm. Onneksi!

Supistukset kuitenkin hidastaa vauhtia edelleen. Täytyy varmaan nyt unohtaa kokonaan ajatukset mammajoogasta ja reippaasta koiran ulkoilutuksesta. Tosin, nämä haaveet olikin vaan ajatuksen tasolla. Toteutuksesta ei olisi ollut takuita, vaikka vointi antaisikin periksi. ;) Lääkäri totesi, että ajatukset töihin paluusta voi myös unohtaa, koska äitiysloman alkuunkaan ei ole enää kauaa. Näinpä saikku jatkuu äitiysloman alkuun asti. Eipä siinä, kotona siis ollaan hamaan tulevaisuuteen asti. Sais sen vauvan vielä seuraksi tänne. <3

 



Tällaiset kuvat (ja monet muut) napsittiin kuvaajan kanssa viime viikolla 30+0. Ihania ulkokuvia saatiin kun aurinkokin paistoi jonkun aikaa! Ei uskoisi kuvan perusteella, että on helmikuu. Kuvaajana edelleen ihana Tanja Räsänen. 

Tänään vaihtui taas raskausviikko, eli 31+0! Jee! 

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Odotusta

Raskaus on yhtä pitkää odotusta. 
Ensin odotin päivää jolloin olisi järkevää tehdä raskaustesti. Sen jälkeen odotin sen haalean vaaleanpunaisen viivan vahvistumista testissä. Kun raskaus näytti olevan totisinta totta ainakin niiden kymmenien pissisten tikkujen mukaan alkoi pitkääkin pidempi odotus. Piti odottaa suurempia viikkoja, jotta voisi mennä varhaisultraan. 8+0 näin vauvamme ensimmäistä kertaa ultran näytöllä. Se näytti ihan pieneltä perunalta, ei vauvalta sitten ollenkaan. 

Tämän jälkeen odotin sitä maagista kahdettatoista raskausviikkoa, jotta voisi edes vähän huokaista helpotuksesta ja alkaa uskoa, että vauva on tullut jäädäkseen. 12 raskausviikko tuli ja meni, mutta epäusko jäi. Vaikka olo oli varsin raskas ja oksennus lensi, oli silti varsin vaikea uskoa siihen, että meille tulee vauva. 12+1 tavattiin vauva toisen kerran seulaultrassa. Kaikki oli hyvin. Kun pelko keskenmenosta ja niskaturvotuksesta väistyi alkoi raskauden puolivälin odotus. 

Puoliväliin päästiin joulukuussa ja heti 20+2 oli rakenneultra. Vihdoin saatiin varmistus poikaololle, pieni 340 gramman poika vilkutteli meille ultran näytöltä. Silloin raskaus ehkä vihdoin konkretisoitui. Samaan aikaan materialismi mamma sekosi ja menetti hallinnan totaalisesti vauvan vaatteiden ostossa. Etsin edelleen tukiryhmää tähän ongelmaan. 

Puolivälin jälkeen alkoi pitkä odotus, jotta päästään viikolle 27. Jos vauva sattuisi syntymään olisi mahdollisuudet selviytymiseen jo yli 90 prosenttia! Jännitys vauvan syntymisestä ennen aikojaan oli kovimmillaan kun jouduin Naistenklinikalle tammikuun alussa. Viikkoja silloin oli vasta 23+4. Onneksi säännölliset supistukset saatiin loppumaan lääkkein ja odotus sai luvan jatkua

Nyt ollaan päästy jo kolmosella alkaviin viikkoihin! Tässä alkaa tulla pieni paniikki. Äitiysloman alkuun on enää kuukausi, sitten se vauva jo melkein syntyykin! Vaikka luonto on järjestänyt hyvin valmistautumisaikaa vauvan tuloon, alkaa nyt jo kuumotella että ollaanko me lähellekkään valmiita? 

Kuvittelin alkuun, että ollaan aloitettu valmistautuminen hyvissä ajoin; pinnasänkykin oli kasattuna paikalleen jo rv 18. Nyt tuntuu, että tässähän loppuu aika kohta kesken. Vielä pitäisi järjestää varasto ja vaatehuone, pestä lattiat, tampata matot, pyyhkiä lattialistat, pestä ikkunat ja vauvan uusimmat lakanat, silittää harsot, ostaa vaippoja ja vauvalle kynsisakset... Ai niin ja se turvakaukalo. Pitäisi tutustua niihin ja vertailla tarjouksia, ostaa vaunujen sadesuoja ja katosverhokin puuttuu. Sairaalakassi pitäisi pakata. Voi ei, eihän mulla ole mitään sopivaa laukkua. Ei mutta, ei mulla ole hoitolaukkuakaan. Miten sitä ihminen ilman sellaista selviää? Pitäisi tutustua kunnolla vaunujen ominaisuuksiin ja se kirja äitiydestäkin on jäänyt kesken. 

Puuh. No eiköhän tuo vauva selviä ilman, että pesen lattialistat. Eiköhän tämä äitikin ole ihan hyvä äiti, vaikka en jaksanutkaan lukea sitä kirjaa äitiydestä loppuun. 

perjantai 20. helmikuuta 2015

Kuulumisia

Tänään viikkoja on kasassa 30+2! Paljon olisi luonnoksia odottamassa loppuun kirjoittamistaan ja kerrottavaakin tässä viikon aikana olisi ollut. Mä vaan olen ollut niin tööt etten ole jaksanut kirjoitella vähään aikaan taas mitään.

Väsymys on kova ja yöunet venyy helposti 12 h mittaisiksi. Päiväunetkin maistuu hyvin. Supistuksia tulee edelleen rasituksessa, mutta myös levossa toisinaan. Eniten kävellessä ja uutena juttuna myös öisin. Supistukset on muuttaneet muotoaan tämän viikon aikana niin, että niihin liittyy nykyään särkyä, jomottelua ja joskus repivää tai viiltävää kipua. Ei onneksi ole säännöllisiä.

Supistuksista huolimatta elämä jatkuu ja oon yrittänyt sisällyttää päivään aina yhden asian kodin ulkopuolella. Ei mitään rankkaa tai mitään mikä vaatii paljon kävelyä. Onneksi täältä pääsee helposti vaikka minne bussilla. Oon käynyt kavereiden kanssa kahvittelemassa ja kirpputorillakin tuli kerran pyörähdettyä (ja miten söpöjä vaatteita taas vaihteeksi löytyi). Kauaa ei jaksa liikkeessä olla. Aika hyvin keho kyllä ilmoittaa kun täytyy käydä pitkäkseen.

Maanantaina oli neuvola. Tehtiin perusmittaukset (joista lisää raskaus -sivulla). Niissä ei mitään ihmeempiä muutoksia aikaisempaan. Sain anti-D -immunoglobuliinipiikin, joka annetaan jos veriryhmä on rh negatiivinen. Mä olen A- jonka takia mullekin pistos tuikattiin. Ens viikolla sitten taas neuvolaan ja perhevalmennuskin alkaa, jee!


Yritän kirjoitella taas vähän aktiivisemmin ja kaivautua tästä horroksesta ulos!

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Koti: olohuone


Asumme 57 neliön vuokrakaksiossa. Muutettiin tänne suurin piirtein vuosi sitten yksiöstä (tilanpuutteen takia että kyttääjämummoa pakoon). Hyvin viihdytään, joskin mun sisäinen kukkahattutäti kasvattaa todella pitkiä hermoja naapurin juhlivien teinien ja alkoholiin menevän herrashenkilön takia. Talo on rakennettu 70-luvulla, joten seinät ei ole ainakaan liikaa äänieristetty.

Muutto on toivottavasti edessä viimeistään ensi syksynä. Etsitään kolmiota, jotta saataisiin kasvavalle perheelle vähän lisää tilaa ja pojalle oma huone. Hyvin kuitenkin mahdutaan vielä, joten ei sillä muutolla kiire ole. Palan vaan halusta jo päästä laittamaan vauvalle omaa huonetta! 

Nyt tässä asuessa on myös huomannut kaikkia pikkuasioita, jotka täytyy olla toisin uudessa asunnossa. Vessan pitää olla suurempi. Nyt se on auttamattoman pieni ja sinne ei mahdu mun himoitsema kuivausrumpu (huvittavaa, että unelmat on vaihtunut merkkilaukuista tähän). En liiemmin tykkää meidän muovilattioista, vaikka ne onkin kätevät koiran kanssa. Uudessa talossa pitää olla hissi tai vähintäänkin vaunuvarasto. Nyt meillä ei ole kumpaakaan, joten vaunujen kanssa sumpliminen on hieman haastavaa. Onneksi asutaan ekassa kerroksessa. Pyörille on oma varastonsa, mutta se on nyt jo niin täynnä, ettei sinne mahdu meidän vaunut. Pitää soitella isännöitsijälle, jos keksittäisiin joku hyvä paikka niille.  Näiden asioiden lisäksi uuden asunnon parveke pitää olla lasitettu. 

Esittelyssä olis ensimmäisenä olohuone! 


Väreinä sisustuksessa on paljon harmaata, valkoista ja beessiä. 


Moni joka on käynyt meillä on todennut ääneen, että se oon varmasti minä, joka on sisustanut koko kodin omin päin. Niin noh, kaikki päätökset on tehty yhdessä. Oonkin onnekas omasta mielestäni, kun mies tykkää samanlaisesta sisustuksesta kuin mä. Näistä asioista ole koskaan tullut väittelyitä tai tarvinnut edes tehdä kompromisseja. Ainoa asia mihin olen saanut tiukan ein on vaaleanpunainen Moccamaster, mutta ehkä pystyn elämään ilman sitä. Ymmärtäähän tuon. ;)

Hehe, täytyy näköjään pyyhkiä pölyt telkkarista...





Meillä on paljon vanhahtavia ja oikeasti vanhoja yksityiskohtia. Löytöjä teen usein kirpputoreilta. Löysin esimerkiksi kirpparilta vuoden 1928 Huvudstadsbladetin, jonka sivuista on kehystetty muutama taulu. 


Mitäs tykkäätte? :) 

torstai 12. helmikuuta 2015

Masukuvia

Tämmöisiä kuvia otettiin tammikuussa. Kuvaajana Tanja Räsänen. Viikkoja taisi olla 25!



Lisää kuvia otetaan taas ensi viikolla tästä jo paljon kasvaneesta masusta. Miten se aika onkin mennyt niin nopeasti? :o


P.s Mulla on muutamat luonnokset odottamassa postaustaan kun saan valmiiksi, mutta olisi kiva kuulla mitä te haluaisitte lukea?

perjantai 6. helmikuuta 2015

Raskauden mukana tuli yksinäisyys

Mulla on rakas mies, joka tukee ja auttaa, kiikuttaa kaupasta sitä mitä sillä hetkellä sattuu tekemään mieli ja kestää lämpimään halaukseen sulkien mun kiukun puuskat ja hormoni-itkut. Mulla on ihanat vanhemmat ja kaksi veljeä, jotka auttavat aina kun on tarvis ja joiden luokse on aina mukava mennä. Mulla on myös paljon ihania ystäviä, joista oon todella onnellinen. Tärkeimpänä tietysti rakkain poika, jota kannan mukanani.

En siis ole yksin, mutta olo on silti välillä todella yksinäinen. Oon sulkeutuneena omaan raskauskuplaani. Maailma ympärillä pyörii, mutta mun elämä on totaalisen seisahtunut. Identiteettivaras nimeltä raskaus on vienyt puolet minuudesta. En ole enää pelkästään Matu, vaan raskaana. Tietysti oon iloinen siitä, että raskaus on osa minua. En vain haluaisi sen määrittävän minua kokonaan ihmisenä.

Odotan pojan syntymää malttamattomana, mutta samalla olo on jotenkin todella pysähtynyt ja irrallinen kaikesta muusta. En kuulu enää samoihin piireihin entisen lailla, kuitenkin samaan aikaan oon ihmisenä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Vain harva ystävä on ollut näissä samoissa pöksyissä ja tietää mitä raskaus on.

En kaipaa baareissa juoksentelua. Rakastan kotona olemista ja kotielämää, mutta nyt kun mulla ei ole muuta kuin elämä neljän seinän sisällä on olo todella turhautunut. Sitä haluaa saada aina sen mitä ei voi saada. Pään sisällä mulla olisi voimia käydä koulussa, töissä ja juosta erilaisissa riennoissa. Keho kuitenkin kertoo rauhoittumaan, ja niin teenkin. Onhan vauva tärkein.

Tiedättekö sen tilanteen kun ystävät lähtevät drinksuttelemaan ja itse jää sohvan nurkkaan syömään suklaata? Kyse ei ole siitä, että kaipaisin drinksuttelua. Kaipaan sitä, että kuuluu johonkin. Nyt olo on vain ulkopuolinen.

Tiedän, tämä on täysin mun oma valinta. Oon onnellisesti raskaana enkä vaihtaisi tulevaa perheenlisäystä mihinkään! Mikään ei ole tätä tärkeämpää. Tiedän, että raskaus ei ole pysyvä tila ja seuraava vauva-ajan kupla odottaa jo nurkan takana. Toivoisin vain, että huhtikuu tulisi jo, ja saisimme pojan elämäämme. Odottavan aika on todella pitkä.

Blogin kirjoittaminen käy puoliterapiasta. On ihana purkaa tänne ajatuksia, vielä ihanampaa on ollut huomata että muillakin on samanlaisia ajatuksia. Parasta on se, että tänne voin selostaa ihan jokaikisen raskausoireen ja kuvata jokaisen vauvan vaatteen tietäen, että siellä lukijoina on ihmisiä samassa pyöreän muotoisessa, paksussa tilassa yhtä vauvahöyryissä kun minä!