Kaksplus.fi

perjantai 30. lokakuuta 2015

Perusperjantai

Meillä on ollut tänään kunnon lötköpötköpäivä. Oon nukkunut Leon kanssa kahdet päikkärit ja muuten ollaan vaan leikitty ja höpötelty. Käytiin vähän ulkoilemassa tuolla surkealla "lenkkipolulla" joka menee tuosta meidän lähettyviltä. Tää on uusi asuinalue, jonka takia tiet on vielä ihan hirveässä kunnossa. Suurimmaksi osaksi saa kävellä autotien vartta kun kunnon kävelyteitä ei ole tai sitten ne on sellaisia pieniä sorapolkuja, joissa on mahdoton kulkea vaunujen ja koiran kanssa. Mun sisäinen kukkahattutäti palaa halusta kirjoittaa kaupungille pitkä valitusvirsi tästä, Se on vaan ajan kysymys ennen ku joku jää auton alle tuolla kun teitä ei oo kunnolla valaistukaan. Toisaalta asiat voisi olla huonomminkin ja tässä mä ny valitan siitä kuinka huonot kävelytiet meillä on vaikka asiat on paremmin ku hyvin. Elämässä taitaa olla isompiakin juttuja, joten jätetään valitus niistä kävelyteistä nyt tähän.





Mies on ollut koko päivän poissa ja on ihme ja kumma, että mä jaksoin laittaa ruokaa pelkästään itelleni. En edelleenkään oo mikään keittiön terävin veitsi, joten mun ruoan laitto ei oo mitään mastercheffiä. Jos jotain kuitenkin kiinnostaa, niin tein tänään superhyvää pikapestopastaa. Ruoan tekeminen kesti 10 minuuttia. Toisaalta voiko sitä ruoan laitoksi kutsua kun käyttää valmista pestokastiketta? 


Eipä tää oo mitenkään erityisen kaunis annos, mutta tosi hyvä ja helppo. Spagettia, vähän valkosipulia, valmis vihreä pestokastike, basilikaa ja ruoka on valmista! Mozzarellaa ihan vaan siks ku se kuuluu niihin ruoka-aineisiin jolla voisin elää loppuelämän. 


Leo nukahti yöunille jo klo 17! Mä kuvittelin nukuttaneeni sen vaan pikapäikkäreille, mutta tuolla se edelleen tuhisee. Pitäisi varmaan itse hipsiä pian perässä, koska herätys taitaa tulla todella aikaisin huomenna. Voi jee! Huomenna on kiva päivä tulossa, koska mennään Mama loves you two:n Nannan kanssa Bloggers' Inspiration Dayhin Helsinkiin! Kunhan kerkeän, postaan huomenna jotain  tosi epätavallista -nimittäin ihan ekan asupostauksen. Muutenkin blogin saralla on tarkoitus siirtyä askel enemmän lifestylen puolelle, vaikka äitiblogi tää tulee varmasti aina olemaan. Äitiydestä mulla silti riittää eniten juttua, koska asupostauksia tämän hetkisen vaatekaapin sisällöllä saisi ehkä kolme. Mulla ei oikeasti oo enää sopivia vaatteita. No joo, lähtikö taas vähän sivuraiteille. Huomiseen!

tiistai 27. lokakuuta 2015

Äitiaivot

Raskausaikana alkoi raskausdementia. Unohdin raskauden aikana avaimet kotiin vähintään kymmenen kertaa. Raskausdementia eteni äitiysdementiaksi heti Leon synnyttyä. Äitiysdementia aiheuttaa jatkuvaa unohtelemista, säheltämistä ja "hups" -tilanteita. Mä en ole enää mukana omassa elämässäni ollenkaan. Varmaan siksi, kun elää niin täysillä toisen ehdoilla ja pitää huolen siitä, että kunhan lapsella vaan on hyvä olla. 


Ekan kerran kun Leo lähti hetkeksi mummolaan hoitoon muistin kyllä pakata vaipat ja muut vauvareleet, mutta unohdin oman pankkikortin ja henkkarit kotiin. Tietysti olisi ihan kiva, että ne on mukana jos meinaa jotain syödä, ehkä juodakin ja vielä maksaa ne. 

Mun äitiaivot ei muista enää mitään aikatauluja. Viime kuussa mulla oli hammaslääkäri samana päivänä kun oli myös Leon neuvola. Molemmista ajoista tuli tekstiviestimuistutukset, mulla oli kännykässä hälytys ja olin kirjoittanut nää ylös kalenteriinkin - ja silti unohdin molemmat ajat. Parasta tietysti tässä oli se, että hammaslääkäristä tuli silti lasku.


Äitiaivot myös lähetti mut juhlimaan ystävän synttäreitä vääränä viikonloppuna. Samalla reissulla onneksi unohdin ottaa myös bussirahaa, joten en päässyt bussin etuovea pidemmälle. Menin silti kotiin odottamaan seuraavaa bussia ja toisella kertaa bussipysäkillä seisoskellessani (bussirahan kanssa) tajusin, että mitään juhlia ei ole ennen kuin vasta seuraavana viikonloppuna.
   
Äitiaivojen syytä on ehdottomasti myös se kun pyykit pyörivät koneessa kolmatta kertaa kun ne aina jää ripustamatta.

Äitiaivot taitaa olla pelkkää hattaraa, sillä yksi päivä seisoin kymmenen minuuttia odottamassa bussia kohdassa missä ei ole bussipysäkkiä. Ihmettelin vaan, miksi ne raksamiehet katsoi mua niin huvittuneena. Ei ihme. Sanomattakin selvää, että myöhästyin siitä bussista ja kävelin kotiin. 


Pitkästä aikaa autoon rattiin päästyäni (raskaana ollessa en ajanut sen ison vatsan takia) tajusin, etten muista mikä on kaasu, mikä jarru ja mikä kytkin. Mies siinä pelkääjän paikalla katsoi erittäin huvittuneena. Tähän voisi sanoa, että blondi mikä blondi, mutta sanon mielummin, että äiti mikä äiti. Kyllä me onneksi silti ihan turvallisesti kotiin päästiin.

Mun äitiaivoista vois varmaan kirjoittaa jonku kirjan, vähintään sketsin. Kun näitä juttuja miettii, niin tulee ihan hölmö olo. Ihan oikeastiko mä olen näin tyhmä ja ajattelematon häslääjä nykyään? Ei se mitään, onneksi mä osaan nauraa itelleni. Onko joku muu diagnosoinut itsellään tämän eeeerittäin vakavan tilan? Mitäs on unohtunut? ;)

p.s Tuo ei malta enää olla kauaa aloillaan ja se näkyy kuvissa... 

torstai 22. lokakuuta 2015

Leon huone

Leollahan on melkein ikioma huone meidän kotona. Se on ikioma sitten kun hän alkaa nukkumaan yönsä paremmin ja omassa pinniksessä. Nyt yöt menee muutamin herätyksin ja mun kainalossa nukkuen. En raaski poiskaan siirtää. Vaikka täytyy myöntää, että ne levottomat jalat, jotka välillä potkii mua kylkeen tai täyteen rakkoon ei oo kivat. Omassa huoneessa nukkuminen on varmaan ajankohtaisempaa joskus vuoden iän jälkeen. 


Leon huoneessa on siis tällä hetkellä myös meidän tietokonepöytä. Se varmaan vaihtaa paikkoja Leon pinniksen kanssa tai siirtyy olohuoneeseen, en nyt tiedä vielä. Pienessä huoneessa on siis paljon äksöniä ja roinaa nyt.


Ihanan keinuhevosen voitin niinkin hauskasti kun instagrammin kisasta. Se on Jollyroomista peräisin. Nyt se toimii sisustuksellisena, mutta ehkä vuoden päästä siitä on jo oikeaa iloa Leolle. Tosi nättihän tuo on. Sain vihdoin myös haettua huoneeseen uudet matot Kodin1:stä. Annon pilvimatot on suloiset ja helppo pitää puhtaana. Tarvittaessa ne mahtuu pesukoneeseenkin, en tosin tiedä onko se ihan hyvä idea...


Autopöytä on itse tuunattu ja siitä voi lukea lisää täältä


Tuonne ylös olisi tarkoitus tulla vielä lisää kuvia. Ehkä sitten kun saadaan taiteiltua Leon kanssa lisää kehystettäviä tuotoksia. 


"Toivon elämääsi sadun taikaa,
onnen aikaa,
elämänriemua,
tähtisumua hienoa."

Toi superihana taulu on mun äidin tekemä. Leo sai sen ristiäislahjaksi. Se on hyllyn päällä vähän väärinpäin, mutta sekin löytänee tiensä seinälle joskus... Äiskän taiteiluja löytyy lisää täältä.


Leon värikylvyssä tekemä teos odottaa sekin kehystämistä. Mahottoman ylpeä äiti tietty haluaa kehystää ekan taideteoksen! ;) Leon autopöydän tehtyäni jämäpalat DC-fix muovista poltteli vielä mun näppejä, joten ne päätyi huoneen oveen. Mulla on varmaan joku "pakko saada puuhata" -syndrooma. Tuon lipaston toisella puolella on se tietokonepöytä. En ottanut kuvaa, koska se ei kuulu tähän huoneeseen ja mua ahdistaa se vähän liikaa, heh. Me oikeesti tarvitaan viel yks huone lisää, ja ja ja...

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Jokaisen pikkupojan unelma - DIY

...ja kaiken tasapuolisuuden nimissä, miksei pikkutyttöjenkin unelma.

Ostin muutama kuukausi sitten kirppikseltä kymmenellä eurolla lasten pöydän ja kaksi tuolia. Ajatuksena oli tuunata niistä oman näköiset. Eivät nimittäin olleet kummoisessa kunnossa kun ne ostin. Entisten taitelijoiden merkit näkyivät hienosti pöydän pinnassa kun poistin vahakankaan pöytälevyn päältä. En tiedä kuka on Buuk, mutta varmaan joku tosi hyvä tyyppi. Ruskea petsaus ei myöskään ollut mun mieleen.



Huonekalujen maalaamisessa tärkeintähän on pohjatyö. Tämän tiedostaen jätin sen silti tekemättä, koska haluun aina kaikkihetinytäkkiä valmiiksi. Ne on siis vain maalattu valkoisella pariin kertaan. Koitin hiomista, mutta into siihen loppui ekan viiden minuutin kohdalla. Maali ei siis välttämättä pysy niin hyvin kuin mahdollista, mutta mennään näillä.


Valkoiseksi maalaamisen jälkeen pyörittelin mielessäni sitä tuleeko pöydän pinnalle liitutaulumaalia vai autorata. Autorata vei voiton. Liitutaulu saattaa ilmestyä sitten joskus Leon vaatekaapin oveen. Autorata on superhelppo tehdä DC-Fix muovilla. Leikkasin autotiet pätkissä ja läiskin sinne mihin parhaiten mutkat sopivat. Valkoiset katkoviivat, vai siis miksikä niitä oikein sanotaan (blondi..), on tehty valkoisella korjaustussilla. Ei siis todellakaan pysyvä ratkaisu, koska se lähtee irti kun tarpeeksi raaputtaa. Korjaan sitten joskus kun saan valkoista muovia ostettua. Hyvä väliaikaisratkaisu pojan huoneeseen, joka on 5 kk eikä ymmärrä tuon taivaallista mitään autoista saati niistä katkoviivoista (mikä hitto se oikea nimi on?). 

Automatot ei oikein ole mun mieleen sisustuksessa. Ne on suurin osa aika räikeitä ja matto hallitsee niin paljon koko huoneen sisustusta, että ainakaan näillä näkymin meille ei ole sellaista tulossa. Mieli tosin voi hyvin muuttua sitten kun Leo roikkuu housun lahkeessa ja kertoo sellaisen oikein kooooovasti haluavansa. Nythän tää on vain kivaa, kun saan päättää kaiken. Joskus se Leonkin mielipide alkaa olla painava. 

Tää autopöytä on nätti, kätevä, sisustukseen sopiva ja mikä tärkeintä kiva lisä oikein lapselliseen huoneeseen. Autoilla on kiva ajella pöydän ääressä, vaikka eihän sitä tiedä vaikka autot ei olisikaan Leon pala kakkua. Tällainen on varmaan kans oikeen kiva tehdä yhdessä lapsen kanssa. Silloin muksu saa sinne just ne tönöt ja tiet kun tykkää. 


Mitäs tykkäätte?

tiistai 13. lokakuuta 2015

Hyvä äiti vai huono äiti?

Tiedättekö hyvät äitikollegat (ja miksei isätkin) sen riittämättömyyden tunteen mikä on melkein väistämätön bonari vauvan kylkiäisenä? Se seuraa varjona elämääsi vanhempana lähes joka päivä., koska aina on jotain mitä olisit voinut tehdä paremmin tai eri tavalla. Miksi on niin paljon helpompaa tuntea itsensä huonoksi äidiksi kuin hyväksi äidiksi? Miksi on niin helppo takertua yksittäisiin hetkiin tai asioihin niin kuin ne määrittelisivät koko lapsuuden? Miksi on niin helppo tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että on välillä muutakin kuin äiti? Miksi on niin helppo huomata kaikki mitä ei tullut tehtyä sen sijaan, että iloitsisi tehdyistä asioista? Miksi, miksi, miksi?


Siksi, koska äitiydelle ja nimenomaan hyvälle äitiydelle on saneltu korkeat kriteerit nyky-yhteiskunnassa. Hyvä äiti kokee huonoa omaatuntoa juuri siksi, koska haluaa olla hyvä äiti. Huono omatunto tai ajoittaiset riittämättömyyden tunteet eivät siis välttämättä olekaan huono asia. Ne tunteet auttavat meitä äitejä toimimaan lapsiemme parhaaksi. Me usein tiedämme kuinka tulisi toimia ja teemme niin, koska haluamme olla hyviä äitejä. 

Eihän kukaan voi silti täysin määrittää sitä kuka on huono ja kuka hyvä äiti. Äitiyttä saattaa määrittää se, kannatko lastasi kantoliinassa vai manducassa ja vannotko luomuruoan vai täysimetyksen nimeen. Hyvää äitiyttä nämä asiat eivät silti määritä. Voit olla kategorisesti "luomumutsi" tai "kantoliina-äiti", mutta nämä molemmat tyypit voivat olla ihan yhtä hyviä äitejä. 

Tiedämme äiteinä ja vanhempina monia asioita, kuten sen, että lapselle laulaminen on hyväksi. Niin on tutkittu (ja tähän perusteellisesti tehty taustatutkimus ja lähde). Joskus havahdun siihen, etten ole koko päivänä laulanut yhtään laulua, en omilla enkä oikeilla sanoilla, en edes mitään sinne päin. Huono omatunto! Tiedämme myös esimerkiksi sen, että lasten tulee saada D-vitamiinilisää. Välillä tulee päivä kun huomaan, että unohdin antaa sen. Välillä unohtanut monena päivänä. Tuplasti huonompi omatunto! Tiedämme sen, että lasta tulee rakastaa ja olla läsnä. Mehän rakastetaan! On kuitenkin ollut iltoja, kun olen laittanut äidin roolin sivuun ja ollutkin hetken pelkästään ystävä. Huono omatunto! 

Sitä pitäisi yrittää katsoa enemmän kokonaiskuvaa, ei takertua näihin pieniin asioihin ja hetkiin. Hyvä äiti pitää langat käsissään, mutta ei haittaa vaikka se lankarulla olisi välillä vähän hukassa tai langat solmussa. Hyvä äiti rakastaa täydellä sydämellä, mutta hän rakastaa myös itseään. Hyvä äiti antaa aikaa myös itselleen, oli se sitten vessareissu yksin tai ilta ystävän kanssa. Hyvä äiti tarvitsee hengähdystaukoja arjesta. Parhainkin äiti unohtaa välillä ja hukkaa sen lankakerän. Piste. 

Note to self: Lapseni ei mene rikki siitä, ettei ole hetkeen kuullut epävireistä hoilaamistani väärillä sanoilla. Lapseni ei mene rikki vaikka unohdan joskus sen D-vitamiinin tai se sose ei ollutkaan itsetehtyä ja luomua. Lapseni ei mene rikki vaikka laskisin hänet leikkimatolle ja menisin vessaan ihan yksin. Lapseni ei mene rikki vaikka olen välillä myös ystävä kahdella kädellä ja kahdella kuulevalla  (ja kuuntelevalla) korvalla. 

Voisin väittää, että lähestulkoon jokainen äiti, joka näitä huonommuuden tunteita tuntee, ei oikeasti ole huono äiti*. Huono omatunto osoittaa, että rakastat, välität, olet aidosti kiinnostunut ja ihan oikeastikin hyvä äiti. 

...psst.. * Huono äiti on se tyyppi, joka ei välitä tai huolehdi lapsen hyvinvoinnista ja on muutenkin turvaton ja tunnekylmä aikuinen. 

perjantai 9. lokakuuta 2015

DIY: DC-Fix

Mun piti tehdä postaus kodista, mutta taas päälle iskeneen puuhainnon takia meillä on täällä vähän sekaista. Kaksi ruokapöytää ja kirpputoritavarat olohuoneessa ei nyt ole kaikista näyttävin tai ainakaan edustavin näky. ;) Huomenna pääsen onneksi kirpputorisäkeistä eroon! 

Mä oon (liian) monella fb-kirppiksellä jäsenenä. Sen takia tuleekin ostettua kaikkea mitä en oikeastaan tiennyt edes tarvitsevani. Nyt muutama päivä sitten ilmoitettiin, että ruokapöydästä pitäisi päästä eroon ja ilmaiseksi sen saisi hakea. En tiedä mikä muhun meni, mutta ilmoitin, että uus koti ruokapöydälle löytyy meiltä. Kai mä taas kaipasin uutta projektia? 

Pöytähän oli ihan sysiruma, mutta halusin antaa sille mahdollisuuden ja miten hyvä siitä tulikaan! Hintaa pöydälle tuli DC-fix rullien verran, eli noin 15 euroa. Tähän meni ehkä 1,5 rullaa. Valkoista maalia löytyi jo valmiiksi kotoa. Mä vannon Clas Ohlsonin kalustemaalien nimeen. Ne on halpoja (14,95e muistaakseni), kestää pitkään ja värivalikoimaakin löytyy ihan kivasti. Valkoinen tosin on mun juttu. 




Eli pöydän jalat maalasin valkoisella. Olin laiska, enkä käsitellyt tai hionut niitä millään tavalla. Muutenkin mun maalaustyyli on vähän juosten kusemalla tekeminen. En millään malta odottaa, että eka kerros on kuivunut kunnolla vaan maalaan aika nopealla tahdilla... Tästä huolimatta, ihan kivan näköistä on aina tullut.


DC-Fix oli mulle uus tuttavuus. Luin muutamat vinkit netistä miten sitä kannattaa työstää ja sormet syyhyten aloin puuhailemaan. Hyväksi todettu vinkki oli se, että fixattava pinta suihkutetaan vesi+fairy yhdistelmällä kosteaksi. Tällöin muovia pystyy liikuttelemaan paremmin ja kuplat saa varmasti pois. Kuplien poistamiseen käytin taikinalastaa. Toimi hyvin, ei jäänyt yhtään ilmakuplaa. Kulmien tekemisessä en lähde neuvomaan, koska mun maltti ei taas riittänyt tekemään niitä kunnolla. Ne on nyt vähän semmosella omalla tyylillä tehty -ihan siistit, mutta paremminkin olis voinut mennä. Voin kyllä suositella fixailua kaikille, jotka nyt yhtään tykkää tehdä omin kätösin mitään. Tää oli yllättävän helppoa. 


Lopputulos on mun mielestä oikein nätti. Harmaa sävy sopii hyvin meidän keittiön tasoihin. Joku iso matto pitäis hankkia vielä tuohon pöydän alle. Haaveilen valkoisesta (yllätys), mut se nyt on ehkä kaikista huonoin vaihtoehto kun Leo tulee pian istumaan tossa pöydän päässä heitellen ruokaa pitkin poikin. Onneks meillä on koiraimuri Alma. Keittiön tuolit on Ikean ikivanhat tuolit, joiden päälliset oli alunperin valkoisia. Värjäsin ne joku aika sitten pesukoneessa ja maalasin jalat valkoisiksi.


Pöydän lisäks kaikkea muutakin on tässä tullut taas tehtyä... Alla oleva iso täyspuinen tarjotin maksoi kirpparilla euron. Se oli tosi kulahtaneen näköinen ja maali rapistunut sieltä täältä.  Halvalla se silti lähti. Uudella maalilla siitä tuli ihana! 



Maustehylly oli sekin euron löytö kirppikseltä. Se oli ruskeaksi petsattu ja vähän lahon näköinen. Maalikerroksen ja tähtikuvion jälkeen ihan jees. :)

Semmosia maalailuja täällä. Sitten kun saan nämä kirpputorille menevät tavaravuoret pois täältä teen ihan aikuisten oikeasti sen koti postauksen! ;) Ootteko te tehnyt jotain DC-Fixillä? Löytyykö muita  DIY-projektipäälliköitä ku mä?

tiistai 6. lokakuuta 2015

Tärkeimmät vs turhimmat vauvan vaatteet

Ollaan menossa lauantaina mun äidin kanssa myymään kirpparille. Sen takia oon viettänyt iltani järjestellen pieniä vaatteita myyntiin. Miten ihmeessä vaatteisiinkin voi tulla tunnesidos? Nyyhkytin miehelle, että en oikeasti raaski luopua niistä minivaatteista kun ne on niin tärkeitä mulle, johon se totes, että josko mä pitäisin sen tunnesidokseni vaan tuohon meidän poikaan. No niin... Tärkeimmät ja käytännöllisimmät Leon pienet vaatteet säilytän kuitenkin tulevaisuuden vauvakuumeiluun. 

No tästä vaateinventaariosta innostuneena kerron teille mitkä on olleet meille (ja varmaan aika monelle muulle vauvaperheelle) tärkeimpiä ostoksia vauvan vaatekaapissa. Toivottavasti edes joku raskaana oleva muikkeli ottaa tästä vinkin, koska mä en itse uskonut raskaana ollessa käytännöllisyyteen. En uskonut siihen kun kokeneemmat ihmiset vauvarintamalla kertoivat, että vauvan kauluspaita on maailman turhin ostos. Sehän on niin söpö, ei voi olla! 

No ei käytetty kertaakaan...
Mihin semmonen pieni nyytti sitten puetaan jos ei kauluspaitoihin? Leo oli syntyessään 51cm pitkä, joten 50cm vaatteita ei meillä juuri käytetty. 56cm vaatteet on niin pienelle myös ihan hyviä. Ei oikeasti haittaa vaikka bodyt olisikin vähän löysiä, se on vaan mukavampaa sekä vauvalle että pukijalle. Pienen vauvan vaatteissa tärkeintä on se, että ne on helposti puettavia, pehmeitä ja vauvalle mukavia. Useimmat vastasyntyneet osaa niskakakan jalon taidon sekä puklaukset lentelee helposti kaaressa sotkien sen bodyn minkä juuri vaihdoit kakasta puhtaaksi. Kun sulle syntyy kombo A-luokan niskakakkaaja & puklumestari tarvitset bodyjä paljon tai vaihtoehtoisesti pyykkäät joka päivä. 


Pienelle vauvalle, joka ei vielä kannattele päätään kunnolla ja on muutenkin ku löysä spagetti on helpoin pukea kietaisubody. Kietaisubodyn kaveriksi helpointa on laittaa puolipotkarit, eli semmoset housut joissa on sukkaosa valmiiksi. Näiden lisäksi kivoja on haalarit, jotka saa alhaalta neppareilla auki. Meidän Leo oli pienenä aika kylmäkoipinen tyyppi, joten puolipotkareidenkin päälle sai välillä laittaa sukat. Mun lempparisukat Leolle pienenä oli Name It:in ne semmoset pehmeät raitasukat. Ne pysyy hyvin jalassa pienellä vauvalla ja on supermukavat.


Ulkoiluun vastasyntyneelle kannattaa ostaa joku megapehmeä haalari. Meidän suosikki oli nallehaalari. Sillä nallehaalarilla oli muutenkin joku maaginen taikavoima, koska melkein joka kerta kun sen laittoi päälle Leo simahti. Tietysti Leon (koliikki) itkuisina aikoina me yritettiin epätoivoisina uusina vanhempina laittaa sitä siihen pukuun ihan turhanpäitenkin jos se vaan olis auttanut hiljentämään itkun. Välillä se auttoi, yleensä ei... Tietty paksummat haalarit on kesävauvalle turhia (toisaalta Suomen kesästä ei koskaan tiedä). Ulos päälle kans jotkut tumput, pipo ja töppöset jos on viileää. Parempi pukea liikaa päälle kun liian vähän. Vaatteita on helpompi vähentää. Vauvan niskaa kokeilemalla saa hyvin osviittaa siitä onko tyypillä kuuma tai kylmä.

Sitten kun vauva on vähän isompi ja jäntevämpi helpompia on pään yli laitettavat bodyt. Semmoista painavampaa isoa pientä vauvaa on helpompi pukea pään yli kun ei tarvitse enää niin paljon nostella. Tällaisiin bodyihin me siirryttiin kokonaan 68cm koon jälkeen. Toisaalta niitä kietaisubodyjä ei taida paljon ollakaan enää isommille. 68cm koon jälkeen meille alkoi ilmestyä myös vähän laadukkaampia bodyjä mm. Molokidsiä (pakko saada moloa!!). Nyt vaatteita ei tarvitse ihan jokaisen käyttökerran jälkeen pestä, koska niskakakat ja puklut alkavat olla meidän osalta historiaa. Siispä raaskin ostaa vähän kivempia printtivaatteita kun ne ei mene heti huonoksi. Toki edelleen mä ostan suurimman osan kirpparilta. Ne vaatteet jää niin nopeasti pieniksi! 



Nää on sellaisia asioita mitkä parhaiten oppii sitten kokeilemalla. Tietystikään kaikki ei tykkää kaikesta, mut voin melkein vannoa, että jokainen vastasyntyneen vanhempi tykkää käytännöllisyydestä!

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Saako sitä kysyä?

"Saako kysyä..? Onkohan tää liian henkilökohtaista, mutta oliko Leo ihan suunniteltu tai toivottu?"



Mun lempipuheenaihe. Leo nimittäin. Saahan sitä kysyä jos uskaltaa. Jotkut kokee kysymyksen varmasti tosi tungettelevana. Mua ei oikeastaan haittaa. Mä oon aika avoin kirja ja sanon asiat niin kuin ne ovat. Niin ku, että saatana on keksinyt synnytyksen. Se on, en valehtele. 

Onko lapsi toivottu? Kyllähän lapsi voi olla toivottu vaikka vahinko olisikin. Ja voiko lapsi nyt oikeasti olla ihan puhdas vahinko? Yleensä aikuinen ihminen tuntee seuraukset vaikka raskaus ei alkaisikaan suunnitellusti. Eikä lapsia synny minkään ohjekirjan ja suunnitelman mukaisesti. Lapsia ei tehdä, niitä saadaan. Voi kun lapset oliskin jonkun to do -listan seuraus, niin ettei niitä päätyis sellaisiin perheisiin missä käy huonosti.

Tuntuu, että nykyään elämässä pitäisi selviytyä tietyn kaavan kautta: tapaa mies, rakastu, muuttakaa yhteen, menkää kihloihin, sitten naimisiin, hankkikaa koira, ottakaa asuntolainaa (edes autolaina), käy koulut ja hanki hyvä työ, tee uraa, sitten kun olette nauttineet tarpeeksi kauan toistenne seurasta ja muistaneet matkustella, sitten vasta lapsi. Tällaisen elämän kun rakentaa ei ole mikään ihme, että nykyään ensisynnyttäjien keski-ikä on Tilastokeskuksen mukaan 28,8 vuotta. Kaikkien synnyttäjien keski-ikä oli Suomessa viime vuonna 30,4. Itse toivon ainakin, että meidän lapsiluku on täynnä silloin kun oon 30 (noin niinku suurinpiirtein). 

Me ei olla T:n kanssa edetty minkään tavallisen kaavan mukaan. Ei olla naimissa vaikka muksu löytyy, ei edes kihloissa vielä. Miksi pitäisi? Onko suurempaa sitoumusta kuin yhteinen lapsi? Eipä taida. Ei kaivattu papin aamenta ja siunausta perheen perustamiselle. Nykyään ei oo enää niin suuri katastrofi vaikka lapsi syntyisi avioliiton ulkopuolelle. Miten se avioliitto tekisi lapsesta muka paremman? 

Ei meillä myöskään ole asuntolainaa tai autoa. Koulukin mulla jäi odotusajan saikuttelun takia kesken. Huh miten vastuutonta! Millä se lapsi sitten elätetään tässä perheessä? No pyhällä hengellä ja pikkukivillä tietysti. Ollaanhan me opiskeleva lapsiperhe. Pakko meidän on olla siis köyhiä. Hullujakin vielä. Asuntolainaa tai autoa ei onneksi vaadita lapsen kasvattamiseen. 

Kaikkein pöyristyttävintähän tässä on se, että me ollaan pidetty yhtä vasta alle kolme vuotta! Reilu vuosi yhdessä ja mä olin jo raskaana, pakkohan sen oli olla vahinko. Kukkahattutädit pitäkää hatuistanne kiinni, sillä tässä perheessä me mennään eikä meinata. Miksi aikailla kun tietää mitä tahtoo? 

Meidän perhe on täydellinen näin enkä voisi toivoa tällä hetkellä enempää. Kaikki aikanaan. Kovasti tuntuu, että nuoret vanhemmat joutuvat todistelemaan hyvyyttään muille. Me pärjätään oikein hyvin. Ei ikä tai pankkitilin nollien määrä kerro mitään vanhemmuudesta tai perheen onnesta. Perhe on ykkönen. Ai niin, Leo ei muuten ollut mikään vahinko. ;)

torstai 1. lokakuuta 2015

Seuraatko meitä?

No johan nyt taas olin rohkea. Oon tietoisesti pitäny Facebookin blogista erillään, koska oon jotenki jännännyt sitä kuka tätä blogia oikeestaan lukee. Siellähän saattaa olla joku tuttu lukemassa, hui apuva! Nyt kuitenkin bloggerinkin kautta on kohta 100 lukijaa niin sekoitetaanpa se naamakirjakin sitten tähän soppaan. Eli tuosta oikealta klikkaamalla löydät tiesi meidän facebook sivulle. 

Nyt täytyy sitten hämmentää oikein isolla kauhalla, jotta blogi pysyy aktiivisena. Tosi kiva, että teitä on siellä aktiivisina lukijoina ja kommentoijina noin paljon. Enpä tiennyt blogia noin vuosi sitten aloittaessani, että tästä tulis näin tärkeä mulle. Ilman teitä ei innostus kirjoitukseen olis varmastikaan kasvanut näin suureksi. Kiitos siis teille! 

Ai niin ja päivitinpä samalla blogin ulkoasuakin (vaikka tänäänkin piti mennä aikaisin nukkumaan). Mitäs tykkäätte?