Kaksplus.fi

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Äiti on hulluna Moloon

On niitä äitejä, jotka panostavat laatuun. Niitä, jotka ajattelevat värien yhteen sopimista. Toiset pohtivat käytännöllisyyttä. Useimmat toivovat mukavuutta. Lastenvaatteet jakavat mielipiteitä, eikä kukaan taida olla oikeassa. Paitsi se äiti, joka valitsee lapselleen välikausitakin paukkupakkasille on väärässä, mutta nää nyt on näitä. 

Raskausaikana en ymmärtänyt merkkihössötystä lastenvaatteista. Ostin vaatteet pitkälti ulkonäön ja mukavuuden perusteella. Käytännöllisyyttä en silloin raskaana ollessa osannut ajatella juuri ollenkaan. Siitä muuten postaus täällä. Ihan pikkupikkuvaúva-aikana Leo oli usein päästä varpaisiin puettu vauvan siniseen. Parhaimpia kietaisubodyja ynnä muita tosin taidetaan pitkälti myydä vain semmosissa hempeissä väreissä. 

Sitten tuli Leon ristiäiset ja saatiin lahjaksi meidän eka Molot; viltti (joka pöllittiin lastenhoitohuoneessa !! Edelleen vihainen.) ja sisähaalari. Nyt mä oon täysin rakastunut Moloon. En edelleenkään oo pääsyt yli tosta typerästä nimestä jota merkki kantaa. Joka viikko käydään miehen kanssa vähintään kerran keskustelu, jossa totean Leon olevan päästä varpaisiin puettuna Moloon tai, että ostin isomman Molon tai että on Molokuume päällä. Molokuume on muuten paha kuume. Onneksi mies tykkää myös Molosta (hehehe) niin mun ei oo tarvinnut koskaan perustella näitä uusimpia lastenvaateostoksiani. Muutenkin mä oon se lastenvaatevastaava meidän taloudessa.


Leon vaatekaapin lempparit on suurin osa Moloa. Noi kuosit on mun mielestä niin mielettömiä. Vaikka ne onkin printtikuoseja ei kangas oo ollenkaan kovaa vaan superpehmeää. Lastenvaatteiden laadusta voi käydä sotaa, mutta mä kyllä oon sitä mieltä, että Molon sisävaatteet on hyvää laatua. Useasti on pesty ja kankaat vaan on ja pysyy pehmeinä ja kuosit hyvänä. Kirppariltakin oon kotiuttanut monia bodyjä ja kaikki edelleen hyväkuntoisia. Ulkovaatteista meillä ei oo vielä kokemusta. 

Merkki ei kuitenkaan oo se ykkösprioriteetti mun ostoksissa. Harva merkki vain tekee näitä printtivaatteita mihin mä oon palavasti rakastunut. Sen takia Molo on vallannut kaapit. Puen Leon itseäni miellyttäviin vaatteisiin niin kauan kunnes Leo toisin päättää. Molon lisäksi meiltä löytyy ainakin Lindexiä, The Brandia ja henkkamaukkaa. 


Oon nettikeskusteluissa törmännyt siihen kuinka merkkiuskollisia äitejä haukutaan tyhmiksi tai pinnallisiksi. Vaikka olisikin merkkiuskollinen niin ei kai se kenestäkään tyhmää tee? Merkkiuskollisuus syntyy usein ihan syystä. Kun joku on hyväksi todettua niin sitä ostaa mielellään uudestaan. Pinnallistakaan se ei mun mielestä ole jos tykkää lastenvaatteista. En tosin ymmärrä sitä jos täytyy ehdoin tahdoin ostaa jotain tiettyä merkkiä vaikka se käytettynä olisikin nähnyt jo parhaat päivänsä ja hyvää vauhtia siirtymässä eläkkeelle. Tietysti jokaisen oma asiahan se on mihin rahansa käyttää. Siinä missä joskus käytin rahani ulkona syömiseen ja bilettämiseen käytän sen nyt lastenvaatteisiin ja kodin sisustukseen. Omista vaatteista on helpoin pihistää... Taitaa olla aika yleinen ilmiö äitien keskuudessa?

Meillä nämä nätit vaatteet on ostettu käyttöön, joten tahroja tulee ja polvet saa kulua. Lastenvaatteiden myötä oon tosin opetellut aivan uudella tavalla pyykinpesua ja tahranpoistoa. Vielä nelisen vuotta sitten meillä on pesty kaikki värit samassa. Heh, ei enää. Huomasin kyllä kun valkoiset lakanat muuttuivat pikkuhiljaa harmaiksi. 


Vaatteissa Leolla on nyt käytössä 74-80. 68cm tosin menee vielä housuissa. Vaikka Leo oli viime neuvolassa reilu kuukausi sitten jotain 68cm (ehkä, en millään muista - äitiaivot) on meillä jo 80 käytössä. Onhan ne vähän reiluja, mutta bodyt menee hyvin kun hihansuut kääntää. Ei tunnu yhtään niin pahalta ostaa uusia vaatteita kun niillä on pitkä käyttöikä. 



Leolla on usein päällään body ja housut. Jumppiksia meiltä löytyy pari, mutta ne ei oo niin kovalla käytöllä. Leolle ei sovi sellaiset housut joissa on kireä vyötärökumppari. Housut on usein malliltaan leggareita (H&M:ssä on hyvä malli) tai sitten semmosia mukavia lököpöksyjä. Joitakin hupareita ja neuleita löytyy, mutta ne on käytössä oikeastaan vaan jos tarvii lisää kerroksia ulkoiluun villakamppeiden ja ulkovaatteiden lisäksi. 





Mitäs te tykkäätte pukea lapsillenne? Puhdasta ja siistiä, oc, mutta merkkaako ulkonäkö? Tuleeko ostettua jotain tiettyä merkkiä? Ja tärkein: onko muita Molohulluja? ;)

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Nam nam apinaevästä



Leon yksi ehdoton herkku on tällä hetkellä apinaeväs. Tää on todella helppo valmistaa ja jopa tämmönen kahden vasemman käden kokki onnistuu. Apinaevästä on myös helppo varioida. Kokeileva keittiö voi tosin mennä oikein hienosti metsään jos yrittää liikaa niin ku minä. Ei kannata esimerkiksi kokeilla korvata banaania maissilla. Just saying - se ei toimi. Maissi-kauraseosta ei myöskään pysty pelastamaan polentalla tai kananmunalla. Maistuu pahalle. Älkää kokeilko... Mulla on keittiössä usein käsitys, että kaikkea hyvää voi yhdistellä päättömästi. Hyvä plus hyvä voi olla myös todella huono. No, mutta turha yrittää tehdä yksinkertaisesta ja hyvästä yhtään mitään muuta. Tämä toimii tämmöisenään!

Apinaevääseen tarvitset 
Banaania
Kaurahiutaleita
Lirauksen öljyä

Muussaa banaani ja heitä sekaan kaurahiutaleita ja vähän öljyä (noin teelusikallinen) niin, että seoksesta saa pyöriteltyä pötkylöitä. Paista uunissa 200 asteessa noin 15 minuuttia. Itse tein ison satsin kerralla. Kahdesta banaanista tulee jo pakkaseen asti ihan kivasti. Pakastin minigrip-pusseissa. Semmonen on helppo napata pakkasesta mukaan välipalaksi.


Tähän voi lisätä mukaan myös esimerkiksi luumua (itse käytin kuivattuja huuhdeltuina) tai vaikka marjoja. Oikeastaan vain mielikuvitus ja makumieltymykset on rajana. Kiva, nopea ja helppo sormiruoka ja maistuu äidillekin

Oletteko kokeilleet? Minkä makuisena? 

lauantai 23. tammikuuta 2016

Koti: mun lempipaikka

Terhi Äiti ja Melukylän lapset -blogista haastoi, kertomaan mun lempipaikan kotona. 

Tässä haasteessa otat kuvan tai kuvia siitä paikasta joka on lempparisi kotona. Sen jälkeen julkaise kuva ja kerro miksi valitsit juuri sen paikan. Onko se paikka jossa voit rentoutua? Onko siellä paras sisustus? Liittyykö siihen eniten muistoja vai miellyttääkö se muuten vain silmää? Muista haastaa lopuksi kolme bloggaajaa mukaan.

Mulla kesti toteuttaa tää haaste, koska meillä on kotona ollut sisustus taas vähän rempallaan. En oikein tiennyt, että mikä se mun lempparipaikka on. Mulla vaihtuu mieli kun, noh, naisella? Mä niin tykkään ajatella tunteella, jonka takia teen paljon heräteostoksia ja yllätyn aina välillä vähän itsekin. Puolustaakseni vähän mun hupivalintoja - meillä pätee sääntö siitä, että jotain saa lähteä, jotta uutta voi kantaa sisään. Osaksi kyllä ihan rahallisistakin syistä. Kun myy vanhaa raaskii ostaa uutta.

Tosiaan, olohuoneeseen on vastikään kannettu uusi sohva ja eilen myös uusi nojatuoli. Molemmat on uusia heittomerkeillä, koska ne on siis oikeasti vanhoja, mutta meidän kodissa uusia.




Ulkonäöllisesti mun ihan ehdoton tän hetken huonekalurakkaus on tää nojatuoli. Oikee prinsessan valtaistuin ja kaunis ku mikä. Mies vähän kyseenalaisti tän hankkimista, kun se tykkää niin kovasti ajatella järjellä. Toisaalta onneksi edes yksi tässä taloudessa ajattelee järjellä. Mies myös priorisoi huonekaluissa mukavuuden ulkonäön edelle. Ei tässä nyt mahdottoman huono oo istua, mutta myönnetään, että tää ei oo mikään mekanismi-löhö-unelma-laiskanlinna. Silti sata kertaa parempi vaihtoehto kun mikään muu nojatuoli. Eikö oo ihana?




Lempparipaikan voittaa mukavuudellaan uus sohva. Tää oli taas näitä mun miljoonien facebook kirppiksien saldoa. Saatiin se ilmaiseksi! Kangas oli nukkainen, mutta senhän siisti helposti nukkaleikkurilla. Pesuaineen ja nukkaleikkurin käsittelyn jälkeen ihan ku uusi. Tällä hetkellä istuintyynyjä peittää kangas, koska kura ja koira. Meillä oli aikaisemmin kahden istuttava sohva. (Ja sitä ennen toinenkin sohva, mutta se myytiin...) Voitte kuvitella, että oli vähän tiivistä tunkea siihen tommosen 190 cm pitkän miehen, yhden lapsen ja yhden koiran keskelle. Tuohon uuden sohvan nurkkaan on ihan paras lösähtää kirjoittelemaan. Pikkupöydälle jotain naposteltavaa ja sitten voikin uppoutua sohvaan että omiin ajatuksiin. Niin rentouttavaa!

Mitäs tykkäätte? Mä rakastan!

Haastan mukaan

torstai 21. tammikuuta 2016

Kuulumisia & satuhetki

Leo on vasta äskettäin oppinut keskittymään kirjojen lukemiseen. Oon yrittänyt lukea kirjoja sille jo vaikka kuinka ja kauan, koska "lapsille kuuluu lukea satuja". Enkä väitä etteikö se oo ihan hyvästä lukeakin. Se on aikaisemmin vaan tuntunut vähän hassulle kun toinen on hilannut itsensä johonkin keittiön pöydän alle kauan ennen kun mä oon päässyt edes seuraavalle sivulle. Nyt keskittyminen on ihan toista luokkaa. Leo jaksaa kuunnella kun mä esittelen kirjojen kaikki kuvat ja ilmeestä näkee kuinka pienet aivot raksuttaa.


Leon lempparikirjat on Oppi & Ilo sarjan Kurkkaa -kirjat. Niissä on joka sivulla joku liikuteltava kohta; pensaasta hyppää pupu tai hattu menee pojan päähän. Kyseisissä kirjoissa on kivan näköiset selkeät ja värikkäät kuvat. Hyvät lastenkirjat ja nimenomaan ensikirjat on mun mielestä selkeitä ja kuvat suuria ja värikkäitä. Oon itekin pyöritellyt mielessä kirjan kirjoittamista, en tosin lastenkirjan, mutta se nyt taas on ihan oma tarinansa. 


On hauskaa miten Leosta näkee jo niin hyvin mitkä asiat on mieleisiä ja mistä ei tykätä. Kirjojen lukeminen on kivaa touhua ja niiden paiskiminen seinille on vielä hauskempaa. Kaikkea täytyy paukuttaa ja kokeilla, tietenkin.  Laulaminen ja musiikin kuunteleminen on mukavaa, mutta edelleen muskarissa oleminen on vähän liian jännää. Leo on tommonen herkkä rämäpää, joka ei tunnu viihtyvän liian isoissa porukoissa. Ehdottomat nounout on vaatteiden pukeminen, naaman pyyhkiminen ja rasvaaminen sekä imurointi. Imurin päälle laittaminen saa nykyään Leon kiipeämään lahjetta pitkin itkien. Sylissä imuria tosin voi ihan hyvällä mielellä katsella. Kaikki on kivempaa sylissä ollessa tietty. 


Vanhempainvapaata on virallisesti jäljellä enää pari viikkoa. Onneksi mulla on vielä helmikuu aikaa kotona. Maaliskuussa on sitten edessä paluu kouluun seitsemäksi viikoksi. Onneksi sen seitsemän viikon jälkeen aikataulut huutaa taas vain pelkästään Leon nimeä. Kyllä tulisi itku jos joutuisin nyt jo menemään takaisin töihin. Mä niin tykkään kotona olemisesta. 

P.s on muuten vähän vakavan näkönen satutäti...

tiistai 19. tammikuuta 2016

Vauva & koira

Alma on nyt reilu 3-vuotias tiibetinspanieli prinsessa. Otin Alman yksinäisenä sinkkutyttönä. Kaipasin seuraa yksiööni enkä todellakaan halunnut sen olevan miehistä seuraa. Olin oikee miesvihaaja ja sitten tuo Leon isi ottikin haasteen vastaan ja asteli meidän kahden prinsessan elämään. Lähtipäs juttu nyt vähän sivuraiteille, no mut anyways Alma on sulostuttanut meidän elämää jo tovin harjoitusvauvana.



Alma on koulutettu just niin kun prinsessat yleensä. Mitä nyt voi kuvitella kun yksinäinen hellyydenkipeä tyttö ostaa itselleen seuraneidin. Alma sai aikanaan sellaista spessukohtelua, että nyt se kokeekin olevansa prinsessa. Se on tottunut saamaan haluamansa, se on oikea luupää ja koulutus on mennyt puoliksi ku kuuroille korville. 

Alma osaa kyllä kaikkea tosi tärkeää, kuten vilkuttaa, pyöriä ympäri kahdella tassulla, heittää highfivet ja hyppiä takatassuilla. Näitä kaikkia ja muitakin sirkuskoiran temppuja se tekee herkkujen toivossa, mutta ei kuitenkaan ala miellyttämään ketään jos ei satu sillä päällä olemaan. Esimerkiksi simppeli "tänne" käsky saattaa mennä kuuroille korville jos Almaa ei huvita liikkua. Well done Matleena, well done. Varsinainen koirakuiskaaja. 

Kun Leo tuli ekan kerran kotiin ei Alma ollut oikeastaan moksiskaan. Se oli kyllä vähän apea kun mun huomio ei ollutkaan enää jakamattomasti hänen. Alma osasi heti varoa Leoa ja kävi vain välillä vähän nuuskuttamassa korvaa. Nyt huomiota taas riittää ja vähän ylimääräistäkin kun Leo roikkuu menossa mukana.

Nykyään Leo ja Alma on ihan mahdottoman hauska kaksikko. Molemmat on hoksannut, että leikkiseuraa on saatavilla. Alma kiikuttaa Leolle lelujaan ja Leo heiluttelee niitä Alman kuonon edessä. Välillä leikki yltyy vetoleikiksi ja molemmat kiskovat samaa lelua. Toisinaan Leolle pitää muistuttaa, että koiran luut on vain koiran suuhun sopivia. Leo mielellään maiskuttelisi Almankin luut läpi. 

Tasan yhden kerran Alma on ärähtänyt Leolle ja se oli silloin kun Leo tavoitteli Alman ruokakupille. Kupissa oli Alman spessuherkkua eli Leon lihasoseen jämät. Mä karjasin sen verran kovaa, että toivottavasti jäi viimeiseksi kerraksi.

Alman on varmaan vähän vaikea vielä ymmärtää mihin lajiin Leo oikein nelinkontin kulkiessaan kuuluu ja kuka on laumassa ylempänä. No, sen koommin ei ole ollut hämminkiä. Pidänkin huolen siitä, että Alma saa syödä rauhassa ja Leo ei saa mennä silloin häiritsemään. Muutenhan Leo kulkee Alman karvoissa kiinni ja Alma vaan hiljaisesti hyväksyy tämän. 
Näistä tulee varmaan tosi hyvät kaverit kunhan Leokin tuosta vielä kasvaa ja oppii silittämisen taidon. Onneksi kaikki on mennyt näinkin hyvin näiden kahden kanssa. Alma onkin semmonen pehmolelulöllykkä, jolle kaikki huomio on hyvää huomiota.

Mitäs muiden vauvoille ja koirille kuuluu? Hyvä vai huono parivaljakko?

maanantai 18. tammikuuta 2016

Lapsiperheiden valinta - Silja Serenade

Oltiin eilen Silja Serenadella Mama loves you two -blogin Nannan kanssa tutustumassa. Oli kiva nähdä laiva näin niinku uusin silmin. En oo koskaan ollut perheellisenä risteilyllä vaan aina juuri baari-ikäisenä tanssimassa valotikut kädessä yläkerran baarissa. Kivaahan sekin on, mutta nyt äitinä sitä arvostaa vähän erilaisia asioita lomailulta. 

Ollaan miehen kanssa mietitty ensi kesäksi jotain kivaa ja edullista perhelomaa ja mikäs oikeastaan olisikaan parempi kun miniloma laivalla? Varsinkin kun tällä laivalla oli ihan selkeästi panostettu lapsiperheiden viihtyvyyteen. 



 


...Voi tsiisös tota mun hiirenhäntälettiä. Kuka keksii miten mä saan sen henkiin? Kaljut ohimoilla ei onneks enää juuri näy. 



Tää tutustuminen Serenadella jotenkin avasi mun silmät ihan uudella tavalla. Oon tottunut ajatukseen, että risteilyt on vaan kaveriporukan hauskanpitoa varten. Eipäs olekaan, ainakaan Siljalla. Hyvää ruokaa, kivaa tekemistä ja niin ihanan ylelliset hytit -  kyllä kelpaa myös pienen lapsen kanssa! Kelpaa kyllä shopaholistinakin, nimittäin kaikki ne myymälät oikeen huusi mun lompakkoa tyhjentymään. Joo, pakko päästä risteilemään!

lauantai 16. tammikuuta 2016

Tauko arkeen

Oi ihanaa. Edellinen postaus varmaan antoi ymmärtää, että tauko arkeen on pitkästä aikaa taas jonkun verran kaivattu. Älkää käsittäkö väärin, edelleen mun mielestä arki Leon kanssa on parasta ja nautin siitä. Pinna vaan alkoi eilen kiristyä jatkuvaan narinaan ja kuin taikaiskusta isin kanssa se narina loppui. Joku "äitiäiti ota mut syliin nythetiäkkiä äiti" -vaihe menossa Leolla. Vai olisko ne hampaat tulossa? ;) Eihän tässä oo niitä syytetty kun neljä kuukautta... Joka aamu alkaa ainakin vielä toistaiseksi sillä ihanalla hampaattomalla hymyllä. 

Tänään tiedossa blogitapahtuma Silja Serenadella ja illalla on sitten kaverin synttärit. Blogitapahtumaan lähden Mama Loves You Two -blogin Nannan kanssa. Jes, kohta nähdään! Mä tässä just bussissa naputtelen tätä postausta...

Kiva päivä siis tiedossa. Tuskinpa pystyn keskittymään ainakaan illalla kunnolla omaan napaan vaikka sitä oman navan kaivelua nyt kaipaankin. Ikävä se kuitenkin iskee. Ei tästä äidin roolista ja lapsen kaipuusta pääse yli eikä ympäri. Onneksi ei tarvikaan vaan pääsen nuuskuttamaan tuhisevaa vauvaa heti kun kotiudun synttäreiltä. 

Mä keskityn nyt itteeni ja pistän napit korville. Milloinkohan viimeksi oon istunut bussissa täällä kunnon penkeillä ja kuunnellut musiikkia? Jännää, miten sitä nykyään osaa nauttia näin pienistä asioista ihan eri tavalla. Ihanaa viikonloppua kaikille!


perjantai 15. tammikuuta 2016

Kun oma lapsi ärsyttää

Mikä kamala tunne. Nimittäin se kun pinna kiristyy kiristymistään ja tunnistat itsestäsi, että ihan pian se pinna sanoo poks jos et toimi. 

Saako oma lapsi ärsyttää ja suututtaa? No tietenkin. Väitän, että jokaiselle vanhemmalle tulee hetkiä kun oma sietoraja vaan ylittyy. Ei kestä, ei pysty, ei jaksa. Anna mun olla, tekisi mieli sanoa. 

Mun sietoraja on kasvanut mahdottomasti koliikkiajoista, mutta edelleen pinna kiristyy herkästi erityisesti jos omat tarpeet on jäänyt aivan Leon tarpeiden alle. Mun on vaikea ajatella yhtään mitään nälkäisenä. Väsyneenä on jo oppinut toimimaan. 

Tänään on yksi niistä päivistä kun ei kestä, ei pysty, ei jaksa. Tekisi mieli laittaa lappu luukulle, että äiti ei oo nyt käytettävissä. Lahkeessa roikkuva ja kitisevä kullannuppu ärsyttää. Tekisi mieli sanoa, että etkö sä nää, että äitiä ärsyttää? Etkö nää, etkö sä tajuu? Tietenkään ei tajua. Mun tehtävä on lohduttaa ja helpottaa sitä Leon kiukkua. Mutta kun muakin kiukuttaa! Kuka lohduttaisi äitiä?

Vanhempikin on vain ihminen ja inhimillinen. Vanhemmallakin on tunteet ja lupa vihastua. Voiko sen ärsytyksen sitten näyttää lapselle? Ei lapsi kaipaa kiiltokuvaa roolimallikseen. Kyllä lapsen kuuluu saada kasvaa ympäristössä, jossa tunteet näkyy. On lupa tuntea just niin kun sillä hetkellä sattuu huvittamaan. 

Aikuisen tehtävä on tietysti kaikesta suuttumuksestaan huolimatta käyttäytyä kuin aikuinen. Aikuinen ei tee lapselle pahaa eikä pura kiukkuaan lapseen. Lapsi on kaikkeen viaton eikä kiukuttele tai ärsytä tahallaan. Näin yritän itselleni aina muistuttaa kun pinna kiristyy. Hengitä syvään, huh, jo helpottaa. 

Tänään kun pinna alkoi kiristymään äärimilleen vein Leon isälleen, joka edelleen nukkui yövuoron jäljiltä. Ota toi. Leo viihtyy nyt onneksi isinsä seurassa ja mä tulin purkamaan ajatukset tänne. Kyllä tää blogiin kirjoittaminen käy puoliterapiasta. Riittää kun saa hetken hengähtää. Päikkäriaika tekee ihmeitä kaikille osapuolille. 

Pelkästään se kun sanoo ääneen ja tunnustaa, että nyt ketuttaa, auttaa. Sen voi sanoa ääneen myös lapselle. Ihan niin kuin neuvotaan sanoittamaan lapsen tunteita voi niitä sun omiakin tunteita kertoa lapselle. Lapsi ymmärtää, että tunteet on okei, niitä kuuluu näyttää, eikä suinkaan pitää itsellään. Olematta mikään kasvatuksen ammattilainen, voisin kuvitella, että tällaisesta molemminpuolisesta tunteiden sanoituksesta kasvaa luottamuksellinen ja oikeesti läheinen suhde. Mitä äiti edellä, sitä lapsi perässä. 



Äitikin saa kiukutella. 
Onko kiukuttanut?

tiistai 12. tammikuuta 2016

Koti: Keittiö

No niin. Tätä on toivottu ja mä oon lykännyt kotipostausten tekoa kaiken maailman erilaisten syiden takia. Meillä on yleisesti aika siistiä. Välillä vaan iskee tornado ja pyyhkäisee mukanaan mun mielenkiinnon siivota. Tornadon jäljiltä olevaa asuntoa ei tietty oo kiva esitellä edes omalle äidille saati sitten teille. 

Perussiistiä kotia on kiva siivota ja lähestulkoon aina meillä onkin siistiä. Terveisiä vaan kaikille murkkuikäisten vanhemmille - kyllä niistä sotkuisista teineistä voi tulla siistejä. En olis aikanaan uskonut, että siivous on joskus mun mielestä ihan mukavaa puuhaa. (Tosin se on nykyään mun 'omaa aikaa' jolloin saan keskittyä johonkin ilman lahkeessa roikkuvaa naperoa.) Koskaan ennen mulla ei oo ollut kunnon motiivia siivota. Nyt on mukavampaa jos Leon ei tarvitse nuohota koiran karvaista ja pölyistä lattiaa. Vaikka ne koiran karvat ei kyllä häviä imuroimalla - niitä on aina kaikkialla! 

Sain nyt vihdoinkin aikaiseksi kuvata kotia. Aloitetaan siis keittiöstä. 
(Yhden tommosen jatkuvasti muuttuvan tekijän vuoksi osa kuvista on otettu aamulla ja osa illalla, jonka takia kaikki ei nyt oo kivan valoisia.)

Meidän kotihan on siis luhtitalon ekassa kerroksessa oleva kolmio. Vuokralla asutaan, joten tää ei vielä ole se unelmien asunto, mutta kaikki aikanaan. Se vaatisi pienen lottovoiton meidän perheessä, että unelma omakotitalosta toteutuisi nyt. Espoossa se on melkosen kallista hupia. Muutettiin tähän ensimmäisinä asukkaina, joten kaikki on kivan bränäriä ja siistiä. Edellisen kosteusvaurioisen asunnon jälkeen tän asunnon saaminen oli meille ihan onnenpotku. 

Edellisen asunnon keittiöön verrattuna tää on iso. Oli huikeeta muuttaa edellisestä komerosta tällaiseen. Oli ihan valinnanvaikeus mihin kaappiin mikäkin astia menee. 





Meidän keittiön pöytä on Ikean mallistoa. Tää taitaa nyt olla kolmas ruokapöytä puolen vuoden sisään. Hups. Naisella tais olla oikeus muuttaa mieltään? Oon ite maalannut tän. Aikaisemmin se oli semmonen pyökin värinen (yök). Uus ruokapöytä on taas ostoslistalla, koska tää on vähän epäkäytännöllisen mallinen. Haluaisin lankkupöydän, mutta sopivaa ei oo nyt vielä tullut vastaan. 

Pomon paikka on pöydän päässä. Toi Stokken ruokailualusta on muuten ihan huippu. Ei lähde tuonkaan tihulaisen näpeissä ilmalennolle vaan pysyy paikallaan imukuppien ansiosta. 



Mulla on pää täynnä ideoita eikä keittiönkään sisustus oo ihan valmis. Sisustamisen kanssa tuskin koskaan on täysin valmis... 

Mitäs tykkäätte? 

maanantai 11. tammikuuta 2016

Kuulumisia

Leo on nykyään todella ehtiväinen tapaus. Höntsää eteenpäin sellasella vauhdilla, että mullakin alkaa olla jo kiire mennä perässä. Meillä ei onneksi oo kovin montaa paikkaa mihin eieiei saa koskea. Arkkupöydän päällä olleet tilpehöörit on siirtynyt ylemmäs ja tavarat keittiön avohyllystä ovat siirtyneet korin sisälle. Leon lempipuuhaa on kyllä sen korin sisällön tyhjentäminen lattialle, mutta hidastaapa edes vähän sen touhuja. 


Joka paikkaan pitäisi päästä seisomaan ja mun päällä on mukava kiipeillä. Meillä on menossa nyt joku vain äiti kelpaa -vaihe. Alahuuli kääntyy mutrulle jo kun vaihdan toiseen huoneeseen. Silloin pikku höntsääjä konttaa itku kurkussa mun perään. Oikea takiainen, siis ihana takiainen, mutta olisi se kiva kun välillä isikin kelpaisi. 

Konttaamisen ja seisomaan nousemisen oppiminen näkyy selkeästi meidän öissä. Yöt on levottomia kun uusia taitoja pitää harjoitella myös puolinukuksissa. Tavallisesti Leo valvoo tunnin pari aamuyöllä kun ei harjoittelemiseltaan malttaisi nukkua. Parhaiten nukkuisi mun kainalossa. Se on ihanaa ja kamalaa, mutta toistaiseksi vielä enemmän ihanaa. Mielessä pyörii silti se, milloinkohan olisi paras hetki siirtää Leo omaan huoneeseen nukkumaan. Kokemuksia omaan huoneeseen siirrosta?

Arki pyörii hyvällä mallilla. Käydään kävelyillä, luetaan kirjoja, leikitään, pyöritään kaupoilla ja nukutaan päikkäreitä. Sen lisäksi mä siivoan ja sisustan ku mielipuolinen. Muskari alkaa taas pian ja tällä kertaa oikeastaan odotan sinne menemistä. Viime syksy käytiin siellä jollain tavalla vähän velvollisuuden tunnosta. Kun vauvoja kuuluu aktivoida ja leikittää... Nyt Leo on jo sen verran utelias ja rohkea, että säästytään varmaan sen suuremmilta känkkäränkiltä. Luulen, että nyt Leo jo oikeasti viihtyy siellä. Tästä oppineena luulenkin, että sitten joskus seuraavan kohdalla muskariin ilmottaudutaan vasta vähän myöhemmin. Vaikka noh, ovathan nämä yksilöitä kaikki. 

Vika kuukausi vanhempainvapaasta alkoi ja helmikuussa on edessä kotihoidontuelle siirtyminen. Mun tuloissa se ei tule juuri näkymään. Pienet tulot kun on pienet menot, no problem. Rahaa saisin kyllä helposti palamaan lastenvaatteisiin ja sisustukseen. Pitäisikin tehdä molemmista omat postauksensa. Tulossa on myös postaus meidän tulevaisuuden näkymistä, yhteistyöpostaus kirjasta nimeltä Koko perheen kattaus, mikä tuli yllätyksenä -postaussarjan kolmas osa ja haastepostaus mun lempparipaikasta kotona. 

Kyselenpä taas; mistä haluaisitte lukea? Mun tarkoitus on aktivoitua blogin puolella sen verran, että blogi pääsee joskus tulevaisuudessa muuttamaan blogiyhteisön alle. Aina oon tykännyt kirjoitella itsenäisenä bloggarina ja hitokseen ylpeä siitä, että tänne yksinäiseen blogiin on eksynyt noinkin monta lukijaa. Salainen haave vaan on joskus kirjoitella vaikka ihan palkan kanssa, jos ei blogin tiimoilta niin jossain muualla (shhhhh!). 

Ja siis vau - teitä on siellä jo sata! Sata! Hilppasenpa tästä kertomaan sen miehelle.

torstai 7. tammikuuta 2016

Mikä tuli yllätyksenä #2

Kirjoitin aikaisemmin siitä mikä tuli yllätyksenä raskausaikana. Sen voi lukea täältä. Seuraavaksi sitten ihmetyksiä synnytyksestä. Leon syntymä oli tietysti todella tunteellinen hetki. Kaikki se raskausajan odotus olikin yhtäkkiä sylissä. Synnytys oli kuitenkin niin elämää järisyttävä juttu, että eniten olin vaan ihan puulla päähän lyöty. Henkisesti siis. Fyysisesti olo oli ku jyrän alle jääneellä. Synnytyksen ihmeellisyyttä tai siitä aiheutunutta ihmetystä lisäsi pikku lääkepöllyt ja hirmuinen hormonimyrsky.



- Synnytys on tosi outo tilanne

Yhdeksän kuukauden pitkä odotus päättyy kivun ja eritteiden saattelemana maailman kauneimpaan asiaan - omaan lapseen. Mulla oli synnytykseen liittyen vain muutamia toiveita. Toivoin, että kaikki menee hyvin ja turvallisesti oc. Sanokaa vain pikkumaiseksi, mutta lisäks toivoin sormet ristissä, etten ähisisi kakkaa ennen vauvaa. Kaikki toiveet toteutui! ;)

Tilanteen outoutta lisäsi sopivasti jalkopään seinään lisätty peili, mikälie insinööri sen suunnitellut. Mies todella näki kaiken, vaikka olin aikaisemmin prepannut, että "navasta alaspäin EI katsota". Katsoi kuitenkin ja vieläkin minua rakastaa. Kaikessa luonnollisuudessaan kuvittelin, että se olis ollut miehelle aivan mieltä järkyttävä kokemus. Ihme ja kumma, oli kuulemma hieno kokemus.

- Kipu ei pääty synnytykseen

Siitä kivusta ei kuitenkaan enää välitä niin paljon kun on oma lapsi sylissä. Vauvan jälkeen istukkakin täytyy synnyttää. Useimmiten kätilö auttaa tässä painamalla vatsasta. Mulla tuli parit tikit ja niiden ompelu oli inhottavaa kun paikat oli nii hellinä.

Synnytyksen jälkeen mulla meni pari viikkoa ennen kuin pystyin istumaan kunnolla. Reipas kävely sattui varmaan vielä kolmannenkin viikon kohdalla. Kaikista inhottavinta on ne vessatouhut synnytyksen jälkeen. Kirveli hitokseen! Ei edes puhuta vauvantekohommista. Joka tapauksessa kyllä ne kivut silti kestää kun maailmassa on uusi tärkeä ihminen. 

- Synnytyksen jälkeen käytät vaippoja

No ei nyt ihan oikeita vaippoja, mutta ne sairaalan siteet on melkein saman kokoisia kun vastasyntynyt vauva. Turha silti ottaa mitään omia mukaan sinne, koska ne sairaalan vermeet on oikeesti hyviä. Sairaalan verkkomummopöksyt rules! Ei kerrota Jorville, mutta mä tyhjensin melkein kaiken irti lähtevän sairaalasta kotiutuessa, koska iski hätä. Koska veri! Ei mitkään tavan libresset auta siihen jälkivuotoon. Huhhuijaa. Taas yksi erite mainittu.

- Sen kaiken haluaa kokea uudestaan (tai mä ainakin)

Ihan hullua. Leon synnytys ei ollut mikään helppo. Olin kuoleman väsynyt. Ponnistusvaihe kesti pienen ikuisuuden, tai siltä se ainakin silloin tuntui ja mikään ei oo koskaan sattunut niin paljon. Ihan jäätävä kipu. Silti, vaikka ne kaikki kamaluudet on mulla edelleen hyvässä muistissa en malta odottaa, että joskus pääsen taas synnyttämään. Se oli niin älyttömän jännittävää ja ihanaa. Elämän paras päivä. ♥ (...raskaana olevat: synnytystä ei kuitenkaan missään nimessä kannata pelätä. Se kipu kestää vaan hetken ja mulla nyt sattui huono mäihä lääkkeiden vaikutuksen kanssa. Synnyttäminen on ihanaa, siis kamalan ihanaa!)


Onko teillä tullut yllätyksiä synnytyksissä / synnytyksen jälkeen? 

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

2015 suosituimmat

Vuosi 2015 oli tapahtumarikas! Rikasta musta ei tullut vieläkään, mutta jos onnen voisi mitata rahassa olisin miljonääri. Tuota siirappisempaa lausetta ei varmaan ole. Totta se on silti. 

Alkuvuosi meni raskaana ollessa. Silloin teitä kiinnosti esimerkiksi yksinäisyyden tunne raskaana ollessababy showerit ja meidän vaunut. Välillä olin osastolla Naikkarilla supistelun vuoksi ja viimeisen kolmanneksen sairaslomalla. Toukokuun tokana päivänä Leo syntyi ja silloin synnytyksen ollessa jo käynnissä huikkasin blogin puolelle terveiset Jorvista. 

Synnytys on tietty ollut kiinnostava juttu myös blogin puolella. Edelleen huomaan kertovani synnytyksen etenemistä ronskin ottein lapsettomille kavereille. Viimeksi juuri kaverin synttäreillä pienessä sievässä. Synnytyskertomukset osa 1 ja osa 2 ovatkin olleet suosituimpia tekstejä. 

Synnytyksen jälkeinen palautuminen oli toivottu postausaihe ja postaus puolen vuoden jälkeen synnytyksestä kiinnosti monia. Teitä kiinnosti myös oliko Leo sattuman kauppaa vai ihan suunniteltu paketti. ;)

Vauvan vaatehankinnoissa mä menin monta kertaa metsään, jonka takia kirjoitinkin siitä minkälaiset vauvan vaatteet on mun mielestä parhaimpia ja mitkä ihan turhukkeita.

Blogi on muuttunut raskauspäiväkirjasta vauvapäiväkirjaksi ja nykyään kirjoittelen jo paljon muistakin asioista. Teitä on kiinnostanut myös mun DIY-jutut, suosituimpana Leolle tuunaamani pöytäryhmä

Edelleen kirjoitan eniten äitiydestä. Pohdin hyvää äitiyttä esimerkiksi tässä. Tässä kirjoitin tittelistä nimeltä 10 plussan äiti. Kirjoitin myös äitiuhmasta, äitiaivoista, äitiydestä ammattina ja siitä mistä hyvät äidit on tehty


Mistä haluaisitte jatkossa lukea?

Vuosi 2015 äidin saappaissa

2015 -vuosi kun musta tuli aikuinen. No ei, huijasin. En mä mikään aikuinen ole vielä, vanhempi vain. Ipana äidin kengissä. Pikkuäiti, joka opettelee juttuja ja kompastelee ihan hiton isoissa saappaissa. En koskaan uskonut, että äidin saappaat voi ollakin näin suuret. Kuvittelin tietäväni mihin ryhdyin kun aloin vakaasti tartuttamaan vauvakuumetta mieheen, vaan voi kuinka väärässä olinkaan melkein kaikesta. Ei kukaan voi millään valmistautua siihen mitä vanhemmuus on; aivan hullua rakkautta. Painotan todellakin sanaa hullu. Miten esimerkiksi oman lapsen kakastakin osaa olla niin ylpeä? 

Vuoden 2015 onnellisin päivä oli 2.5 kun Leo parkaisi ensimmäisen kerran klo 15:01. Tuosta päivästä lähtien jokainen päivä on ollut tasapaksulla tavallaan jännittävä. Jokaisessa päivässä on jotain uutta ja sitä iloitsee ihan hassuista asioista. Kukkuu-leikkiä voisi jatkaa loputtomiin ja yhdessä nukutut päiväunet sekä vaunulenkit ovat arkea parhaimmillaan. 

Kuva Tanja Räsänen
Arki on ihanaa, mutta pienin hetkin se on myös kamalaa, hermoja kiristelevää ja rankkaa. Uskaltaakohan kaikki vanhemmat tunnustaa ajatelleensa joskus lapsen palauttamista? Leo on koetellut hermoja, parisuhdetta ja ajanut jaksamisen välillä ihan äärirajoille (hiton Cheek on pilannut ton sanan...). Leo on myös tehnyt meidän parisuhteen miljoona kertaa kestävämmäksi ja opettanut meille mitä on rakkaus. Mitään ei voi rakastaa niin ku omaa lasta. 

Äitiys on monen ihmisen työsarka yhdessä paketissa. Työ on rankkaa henkisesti ja fyysisesti ja se ei todellakaan lopu tekemällä. Arki on helposti yhdestä askareesta toiseen suoriutumista. Äitiys on silti parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut; aivan älyttömän palkitseva työ, jota on helppo tehdä 110 prosenttisesti sydän pakahtuen onnesta. 


Vanhemmuus on tuonut ihan uusia puolia esiin ja oon oppinut itsestäni todella paljon. En esimerkiksi olekaan mikään viilipytty. Vessareissut on pidentyneet huomattavasti sen myötä kun Leo syntyi. 5 minuutin hengähdyshetki vessaan lukittautuneena tekee ihmeitä. Vanhemmuuden myötä on tullut myös ihan pimeitä ajatuksia. Onneksi järki toimii vielä kohtalaisesti ja vierellä seisoo edelleen toinen vanhempi. Kahdella kohtalaisesti toimivalla järjellä varmaan kasvatetaan ihan kelpo kansalainen ja onnistunut yksilö. Välillä tosin mietitään miehen kanssa minkälainen vinksahtanut tyyppi Leosta kasvaa kun hullutellaan niin paljon. Perusnäky meidän kotona on kaksi omituisesti ääntelevää ilmassa pomppivaa vanhempaa yhden kikattavan muksun edessä.


Kuvittelin olevani valmis kasvattamaan lapsen. Todellisuudessa Leo on kasvattanut mua enemmän kuin kukaan ikinä. Äitiys onkin opettelemista ja harjoittelemista. Rutiinit on kehittyneet sitä mukaan kun arki rullaa. Mulle tuli myös yllätyksenä kuinka paljon pieniäkin asioita tarvitsee lapsen kanssa suunnitella. Oon oppinut taitavaksi organisoijaksi. Siitä tytöstä, jonka vaatehuoneen koko sisältö löytyi huoneen lattialta on kuoriutunut siivousintoilija. Siivous on nykyään yksi mun keino rentoutua ja rauhoittua. Raivosiivous on myös in. Hullua. Sotkua kuitenkin edelleen syntyy enemmän kuin kerkeän siivota.


2015 vuosi on ollut todella rankka ja opettavainen. Ennen kaikkea kuitenkin todella ihana ja täynnä rakkautta. Tuun varmasti muistelemaan tätä kaikkea vielä haikeudella. Vanhempainvapaakin lähentelee virallista loppuaan. Onneksi mulla ei oo kiire vielä kokopäivätöihin.