Kaksplus.fi

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Raskaustestejä - haamuviiva, viivanpaikka vai plussasilmät?

Mietin pitkään, että onko tää nyt sellainen asia, että edes viitsii raottaa muille saati sitten kirjoittaa blogiin. Toisaalta eipä ole juuri mitään mistä en olisi kirjoittanut, joten menköön. Hullu? Check! Toivon, että siellä ruudun takana on joku toinen samanlainen joka antaa mulle hyväksyntänsä. Pliis.

Mä oon melko varma, että raskauden pystyy kuvittelemaan jos tarpeeksi miettii ja analysoi omaa oloaan. Tietysti on ihan eri juttunsa syntyykö sellaisesta raskaudesta koskaan vauvaa, mutta oireet - ne nyt voi ainakin kuvitella. Niinhän se mielikuvitus toimii.


No, yks päivä toissa viikolla mua närästi. Mun kuvitteelliset raskaushormonit alkoivat heti hyrräämään. Närästystä? Joojoojoo, niin raskausoire. Siis, koska eihän ihmisiä koskaan muuten vaan voi närästää. Olin melkein varma, että tunsin pienen potkunkin. Oikeastihan se oli jotain aivan muuta, mutta ei nyt puhuta pieruista.

Oon kyykkinyt marketin hyllyltä niitä halpoja raskaustestejä, koska on närästänyt ja se jos joku on hyvä tekosyy hakea elämäänsä juonenkäänteitä pissatikun muodossa. Enkä nyt puhu vain yhdestä tai kahdesta testistä. Onneksi ne on Prismassa halpoja. Kai ne rahat olisi voinut paremminkin sijoittaa, mutta toisaalta onhan se nyt hauskaa kotiäidin tasapaksun elämän viihdykettä. Maltti on silti valttia ja vainoharhaisuus peffasta.

Närästyksen lisäksi aloin himoitsemaan kalaa ja juustoa. Samat himot mulla oli alkuun Leoa odottaessa. Mut nää nyt on näitä - seuraavaksi mieli tahtoo suolakurkkuja ja sit onkin jo pakko avaa housujen nappi, koska raskaaaaaaus! IIK.


Jännitysnäytelmää elettiin pari päivää ja spekuloitiin raskauden mahdollisuutta kun yksi testi näytti haaleaa plussaa. Ehkä sitä näki mitä toivoi, koska ei se ihan positiivinenkaan ollut. Viivanpaikka ennemminkin ja mulla plussasilmät. Hassua, koska eihän pikkusisarusta ole edes tilattu vielä. Tyttöystävät kertoivat jännittäviä tarinoita kaverin kavereista, jotka olivat tulleet raskaaksi pillereitä syödessään ja joille raskaustestit olivat olleet negatiivisia raskaudesta huolimatta.

Jotkut hakevat elämäänsä jännitystä uhkapeleistä, mä pissaan tikkuihin. Totuus on kuitenkin raskautta tylsempi. Raskauden mahdollisuus on lähellä nollaa. E-pillerivauvat ovat todellisia nekin, mutta tässä tapauksessa mielikuvitusvauva on todellisempi. Kymmenen plussaa ei ollutkaan tämän tarinan nimi.

Hei, olen Matleena ja mielikuvitusraskaana. Odotamme mielikuvitusvauvaa syntyväksi maaliskuussa 2017. 

Kohtalotovereita? Haamupotkuja ja muita jänniä?

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

"Tahvia!" - ekoja sanoja

"KAH! KAH!", hän ilmoitti tietävästi sylissäni keittiössä. 
"KAH" ja osoitus kahvinkeittimen suuntaan. 
No todellakin - kahvia! Hienosti osasit. Äiti keittää kahvia. 
Tahvia! 


"Toi!" = tahtoo
Leon eka kunnon sana oli äiti. Sitten tuli isi "iti" tai "ishi". Ruokapöydässä hoetaan "nam nam", hiekkalaatikolla on "tiekkaa" ja Alma on "aiia". Palloa "heittä" siis heitetään ja vaari on "taari".

Näin se sanavarasto kehittyy. Päivittäin useasti hoetut asiat alkavat kuulumaan myös Leon puheessa. Enitenhän Leon puhe on edelleen sitä omaa kieltä ja sanat puolikkaita tai omia muunnoksia. On huvittavaa ja aika hellyyttävää miten Leo katsoo silmiin ja kertoo ihan tosissaan omia juttujaan. "Täölälälräläläööpöplöpöl kakkakakakak."

Jep, rakas. Samaa mieltä, kakkakakakka. 

Ihmehän tuo silti on, että tiekka tuli ennen tahvia, koska äiti keittää vähän kahvia todella usein. Aamun hokemat kuuluu kutakuinkin näin "Huomenta. Krooh. Joo, siis huomenta. Krooh. No nyt äiti nousee. Vaipan vaihtoon. Äiti keittää kahvia. Aamupalalle. Kahvia."

Mitkä ovat olleet teidän muksujen ekoja sanoja?

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Voi #*!!?. Eiku siis himskatti!

Kopsis vain kuului kun taapero pamautti äitiään naamaan lasisella kosteusrasvapurkilla. Mistä lie näppeihin sai. Enhän mä edes käytä kasvorasvaa. (Huono vinkki: käsirasvalla kiireinen (tai laiska) äiti kiillottaa naamansa vaivattomasti. Kauniin kiiltelevä lopputulos säilyy pitkään.)


Purkin nasahtaessa silmien väliin päästin suustani kaikki perinteiset kirosanat ilman sen suurempia äidillisiä ajatuksia. Ai veet ynnä muut saatanat. Niin ja tietysti - ei saa lyödä, ei. Kun on joskus ollut kova (tai ainakin vähän kovempi) suustaan on vaikea päästellä pelkkiä himskatteja ja kissanviiksiä silloin kun sattuu. Ja kun sattui. Niin perkeleesti. 

Leo tietysti säikähti ja purskahti itkuun. Näin tyypillisesti tilanne kääntyi ylösalaisin ja tästä pienestä pahoinpitelijästä tuli uhri. Mutta kun ei saa lyödä. Sitten jatkettiinkin jo touhotusta, unohdettin itkut ja lähdettiin lukemaan kirjaa.

Jostain luin, ettei äidin kannata näyttää lapselle itkua tällaisessa tilanteessa. Perustuu kuulemma siihen, ettei lapsi osaa olla empaattinen ja ajattelee vain tällöin, että sainpahan äitiin vauhtia. Miksi mä ajattelen ihan eri tavalla? Tietty, empatiaa vasta opetellaan, mutta miten sitä voi oppia jos tunteita ei näytetä? Kyllä mä ainakin itken (ja kiroilen) kun sattuu. Kerpele!

Pakastettua kanafilettä naamallani pitäessäni mietin kuka lohduttaisi äitiä? Niin ja saako äiti kiroilla? Edes silloin kun kovasti ketuttaa? Ei se hyvä äiti kai kiroile. Niin kuin nyt puhuttaisiin jostain tietystä henkilöstä, mutta siis tiedätte varmaan? - SE, niin kuin THE hyvä äiti. 

Nyt kai olisi se hetki kun pitäisi tehdä lopullinen suodatus kielenkäyttöön, koska papukaijaefekti on jo täällä. 

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Kun seinät kaatuvat päälle

Heeeeiii, ei itkeä saa, ei meluta saa. Nyt lähdetään ulos, koska multa hajoaa pää. 

Sataa, sataa ropisee. Pilipilipom! 



Tiedättekös sen sateisen ja hiostavan ilman tuskan? Neljä seinää kaatuu ihan just niskaan ja tekemistä täytyisi keksiä. Päätä särkee, koska ilma on niin painostava tai sitten se onkin se lapsen kitinä. En oikein osaa päättää kumpi oli mun perjantaisen järjettömän hedarin syynä. Joka tapauksessa me rohkeat ja reippaat neljän seinän sisällä hermostuvat uhmasimme kaikkia internetin sadepäivän puuhaehdotuksia ja menimme ulos. Ajatelkaa - vaikka siellä satoi. Wau.

En koskaan ajatellut, että mä olisin tai että musta edes tulisi semmoista satoi tai paistoi, pihalle on päästävä -mutsia. Toisaalta, ehkä tuo jokasään -titteli olisi sittenkin parempi asettaa tuolle touhutaaperolle. Leohan tämän perheen pomo on. Vielä maaliskuussa uhosin, että minähän en ulos lähde jos sataa. Oh boy, kuinka väärässä olinkaan. Lähdet tai itket(te) ja lähdet(te). 

Taaperot ovat todella säänkestäviä. Ei haittaa vaikka vesi tulisi vaakatasossa, koska sadesäällä taapero on hyvin kääritty kaiken maailman vesipilari-goretex-kura-tarra-kietaisuhaalareihin. Ainoa miinuspuoli taitaa olla huonompi liikkuvuus. Siis se kun kiviä ei saakaan tavalliseen tahtiin suuhun ja hiekkalaatikon reunan yli täytyy heittäytyä. Ainakin Leo hermostuu siihen toisinaan ja päästää "äiti mulla on epämukavaa" -äänensä, joka kuulostaa kutakuinkin tältä: "IÄÄÄKKKIIIIIKH". Meiltä jäi kumpparit sisälle, koska Leon askellus niillä näytti siltä, kuin se olisi kävellyt sellaisilla pepunmuokkauskengillä, joissa on pyöreä pohja. Pitäisi ostaa toiset vähän istuvammat. 

Mä kestän säätä todella huonosti. Suurin syy siihen on se, että mulla ei ole mitään kamalan sään kestäviä vaatteita. Ihan vaan siksi, koska entisessä elämässä ei ole tarvinnut kökkiä sateessa muuten kuin ehkä baarin jonossa. Ostin muutama vuosi sitten kumpparit. Niissä oli rusetit, mutta niistä tulee kantapäästä vesi läpi. Syvä huokaus. Tässä vaiheessa voisin sanoa, että mukavuus todellakin ennen ulkonäköä. Ostoslistalla siis joku ihana sadekaapu, jonka alle saa ainakin kakstoista kerrosta vaatteita sekä kumpparit, joissa saa olla rusetit, mutta ne pitäisi vettä. 

Kestättekö te vettä? Millä tamineilla? Vinkit kehiin!

*Myönnettäköön, että kun alkoi kaatosade hipsimme kaikessa reippaudessamme sisälle.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Ota mut syliin nyt heti!

Mitä pidempi tauko kirjoittamiseen tulee, sitä vaikeampaa tietokoneen avaaminen on. Olisi taas paljon juttuja mistä kirjoittaa, mutta jotenkin tää kesä (ja sade) on imaissut mut sohvan nurkkaan pläräämään puhelinta ja haahuilemaan päämäärättä silloin kun on siitä kuuluisaa omaa aikaa. Tuntuu hassulta alkaa kirjoittamaan jostain turhanpäiväisen ihanasta kun on tapahtunut paljon muutakin kuin sitä turhanpäiväistä ja ihanaa. Jatketaan nyt kuitenkin ensin ihan vaan kuulumisilla.


Leon nukkumiset on rauhoittunut mahdottomasti, hampaita on tullut neljä lisää ja imetys vetelee viimeisiään. Ylähampaita on nyt neljä suloista nököä ja näiden lisääntyneiden legojen takia oon nyt muistanut hampaiden harjauksenkin ihan niin kuin kaikissa ohjeissa kehoitetaan. Imetyskertoja vuorokauteen mahtuu vaihtelevasti pari tai kolme. Enpä olisi uskonut, että musta tulee taaperoimettäjä, mutta siitä lisää ihan omassa postauksessaan.

Päivät pyörii rutiinien ympärillä ja kofeiinin voimalla. Ulkoillaan yleensä pari kertaa päivässä, koska elämä tämän touhukkaan taaperon kanssa vaan on kaikista helpointa kun ei jämähdä neljän seinän sisälle. Ulkona on hyvä purkaa energiaa ja halailla kavereita. Meillä onkin täällä kivasti saman ikäisiä muksuja naapurissa.


Leon mielestä elämä pyörisi parhaiten vain äidin sylistä. Hermoja kiristävä vaihe menossa. Tämä taapero tuntuu toimivan välillä äidin hermojen siedätystilassa, eikä tätä samaa tilaa ole isin kanssa ollenkaan. Ainoa oikeasti hyvä paikka on sylissä eikä etäisyys saa olla kahta metriä pidempi äitiin. Välillä tosin sekin on sellaista sylistä lattialle ja takaisin hyppäämistä kun reppana ei ihan osaa päättää mitä haluaa. Eipä äitikään ole hyvä päätöksissä, joten sallittakoon siis.

Onhan se ihanaa olla tärkeä ja rakas, mutta olisi myös kivaa esimerkiksi käydä vessassa ilman, että oven takana on ovea hakkaava ja itkevä taapero. Ja näin tapahtuu vaikka isi olisikin kotona. Oveahan ei vessaan mennessä suljeta kun ollaan kahdestaan, silloinkin Leo mielellään istuisi mun mukana vessanpöntöllä. Noh, nyt pidän sylissä. Kohta saan taistella pusuista ja halauksista. Kaipa tämä on taas yksi niistä vaiheista. 


Onko muita yksivuotiaita takiaisia liikkeellä?

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Eteiseen kertyi takkiesterata ja pöydän alle leivänmurumeri


Mulla olisi paljon aiheita mistä kirjoittaa, muutama yhteistyökuvio avattavana ja luonnos viimeisteltävänä. Sen sijaan löydän itseni nukkumasta pitkiä päiväunia lämpöisen vaippapepun vierestä ja tuijottamasta roskasarjoja toista tuntia putkeen illalla. Se aika minkä oon aikaisemmin pyhittänyt blogille on mennyt haahuiluun, nettikirppiksien selailuun ja katon tuijottamiseen. 

Meillä on kotona sotkuista ja Leon synttärikoristeet edelleen katossa. Imuroin eilen, mutta jostain nuo hiton leivän murut ja banaaninliiskat löytää aina uudestaan lattialle. Koirakaan ei syö banaania. Pöydän alla on leivänmurumeri. Voisi luulla, että meidän perheellä on jotain vakaviakin ongelmia kun katselee maailmaa lattian tasolta. No ei, meillä on vain yksi vajaan metrin korkuinen kaappien tyhjentäjä,  laiska äiti ja paljon töissä käyvä isä.


Pyykit odottaa toista päivää (vai viikkoa?) hyvin perusteellisesti kuivanneena vaatehuoneeseen pääsyään. Oon aivan menettänyt arjen hallinnan. Juoksen tuntien perässä. Kunpa niitä olisi edes yksi enemmän vuorokaudessa. En tee enää soseita itse enkä millään jaksaisi siivota. Ruoanlaitto on aivan pakkopullaa. Ihmettelen miten joskus olen pitänytkin kaikki langat niin hyvin hyppysissäni? Mistä mulla on riittänyt energiaa kaikkeen tylsään? Käydään kyllä ulkona ja leikitään, mutta tämän asunnon seinät tuntuu kaatuvan niskaan. Tarvitsen kipeästi jonkun KonMarin tänne. 

Tuntuu, että tällä hetkellä menen sieltä mistä aita on matalin. Mulle tarjottiin sairaanhoitajan töitä, mutta en ottanut vastaan. Pitäisi siivota, mutta sen sijaan tein meille tänään vohveleita. Perheen pyykit pitäisi pestä, mutta puhdistan vain mustikkatahrat rakastamistani lastenvaatteista. Pitäisi laittaa ruokaa, mutta käydään lounaalla buffetissa. Oma tekemä sose olisi halvinta ja parasta, mutta patalaiskana ostan kaupasta valmiit. Hampaat jäi pesemättä kun en löytänyt hammasharjaa. Yöpuku jäi pukematta ja vaippapeppu nukahti tissille vaikka piti aloittaa unikoulu.

Miksi sitä pitääkin olla itselleen niin ankara? Miksi pitää muistuttaa itselleen tekemättömistä töistä kun voisi ajatella myös kaikkia niitä tehtyjä juttuja? Kukaan ei tästä elämästä muista pyykkivuoria. Muistan pyykkäämisen sijaan sen illan kun syötiin yhdessä vohveleita ja Leo oli yltä päältä hillossa. Jälkeenpäin naurattaa miten hypittiin ulkotakkien yli eteisestä ulos kuin esteradalla ja juostiin hiekkalaatikolle. Raukan kengätkin olivat maan nuohoamisesta aivan mustat vaikka vannon rakkauttani lastenvaatteisiin. Eikä näitä muistoja synny töitä tekemällä. 

p.s Kuvatkin on vanhoja kun oon niin laiskimus.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

En minä ole mikään täti! Vai olenko?


Täti-sana voi olla lapselle turvallinen nimitys käyttää. On helppo puhua tutuistakin naisista täteinä. Vanhemman on sujuvaa puhua lapselle kun tuntemattomat ovat tätiä ja setiä. Yhteinen nimitys kaikille niille turvallisille aikuisille; myyjille, opettajille, terveydenhoitajille, lastentarhanopettajille ynnä muille.

Joku kokee täti-sanan käytön loukkaavana siinä missä joku tytöttelyn. Mä itse oudoksun täti sanaa. En loukkaannu, mutta vähän se mua hihityttää koska oon niin kamalan kypsä, ymmärrättehän? Tädistä tulee mieleen naapurin pyöreä rouva kastelemassa kukkia essu päällään tai suvun hiljainen Kerttu-Kaija, joka heristää sormea nurmikolla juokseville lapsille. Eikös naiset voi olla naisia ja tytöt tyttöjä? 

Mun mielestä on hassua kun aikuisten kesken puhutaan neuvolantädistä tai päiväkodintädistä. Toki olen tähän itsekin joskus syyllistynyt. Ammatiltani tulen olemaan terveydenhoitaja, en täti. Toisaalta enpä minä siitäkään meinaa vetää hernettä kovin syvälle nenään jos asiakas puhuttelee tätinä. Ehkä teen sitten sinunkaupat. Voin olla ihan hyvin myös Matleena asiakkaille.

Se on ihan ookoo jos olen jollekin tuntemattomalle lapselle vanhemman jutusteluissa täti, mutta en tietoisesti halua opettaa Leoa puhumaan tädeistä ja sedistä. Meillä myös koirat on koiria ja kissat kissoja. Ei hauvoja ja kisuja. Ehkä niitä ei voi verrata?

Toisaalta ehkä tämä onkin loputon suo. Mihin vedetään naisen ja tytön raja? Jos opetan lastani puhumaan naisista ja tytöistä, loukkaantuuko joku tytöttelystä? No varmaan? 

Vielä tulee se päivä kun Leo astelee päiväkodin ovesta sisään ja en todella tiedä mihin reikään tungen sitten tämän ajatusmaailmani. On ehkä outoa puhua lapselle lastentarhanopettajista? Sujuvaa? No ei. Vielä oudompaa on lukea myyjän nimikyltistä ja ohjata Leoa ojentamaan rahat kassalla Kyllikille. Eihän me tunneta sitä Kyllikkiä.

Mitäs mieltä tädittelystä? 

torstai 2. kesäkuuta 2016

Loma ilman lasta vs. loma lapsen kanssa


Loma ilman lasta 

- Lentokentällä käyt kahvilla ja tutkit tax-free-myymälöiden valikoimaa kaikessa rauhassa. Ostat huulipunan, joka sopii yhteen uuden mekkosi kanssa. 

- Lentokoneessa otat torkut ja heräät syömään. Aika menee kuin siivillä (heh heh), eikä matka tunnu ollenkaan pitkältä. Ihmettelet miksi taas lentokoneeseen on eksynyt lapsiperhe. Eikö ne osaa pitää noita vaahtosammuttimen korkuisia tyyppejä hiljaisina?

- Kohteessa otatte taksin hotellille. Nautit maisemista ja otat muutaman valokuvan. Mietitte kaverisi kanssa illan suunnitelmaa. Kaksi sinkkunaista - teitä ei voi pysäyttää mikään! 

- Hotellihuone on juuri sopiva kahdelle. Parisänky näyttää kutsuvalta, varsinkin kun siivooja on taitellut pyyhkeestä joutsenen. Voisihan sitä vaikka ottaa päiväunet.

- Altaalla lepäät, luet kirjaa ja otat aurinkoa. Tilaat drinkin, joka maistuu taivaalliselta kylmänä! Tilaat myös toisen, kolmannen ja neljännen. 

- Ravintolassa syöt rauhassa ja juttelet syventyneesti aikuisten juttuja.

- Illalla menet juhlimaan tyttöystäväsi kanssa. Se on niinku korkkarit kattoon! Ilta venyy yöksi ja tanssit sydämesi kyllyydestä. 

- Aamuyön tunteina hipsit hotellille ja nukahdat x-asentoon.

- Pitkien unien jälkeen heräät jonkun tuntemattoman miehen vierestä. Et muista edellisestä illasta paljoakaan. Eikä edes haittaa.


Loma lapsen kanssa

- Paras asia lapsen kanssa lentokentällä on se, että pääset ohittamaan turvatarkastusjonon. Tutkit myymälöiden valikoimaa hikisenä 10 kg lapsi kainalossa (ei suostu lentokentän rattaisiin). Ostat huulipunan, joka sopii yhteen tummien silmänalustesi kanssa. Lisäksi uusi lelu lapsellesi.

- Lentokoneessa kasaat viihdytyskeskuksen lapsellesi. Leluja, lorukortteja, sosepusseja, maissinaksuja... Koitat vältellä muiden matkustajien katseita kun lapsesi itkee koneen noustessa. Tuhahdat (ymmärtäväisesti) kun edessäsi istuvat aikuiset kysyvät lentoemännältä istumapaikkojen vaihtamisen mahdollisuutta. Lento tuntuu pitkältä.

- Kohteessa otatte taksin hotellille. Takakontti ei mahdu kiinni. Mukana on tietysti kaikki mahdollinen ja mahdoton. 

- Hotellihuone on juuri sopiva koko perheelle ja parisänkykin näyttää kutsuvalta. Yrityksistä huolimatta lapsi päätyy pinnasängyn sijaan silti väliinne nukkumaan.

- Altaalla otatte vahtivuorot, jotta lapsi säilyy hengissä. Märkä ja kylmä lapsi haluaa syliisi juuri kun olet syventynyt kirjaan. Tilaat drinkin. Parhaimman hyödyn siitä saat kulauttamalla koko lasin ykkösellä tyhjäksi, muuten juot sen väljähtäneenä tai et ollenkaan. 

- Ravintolassa pähkäilet mikä annoksista olisi vähiten epäterveellinen ja lapsesi suostuisi syömään sen. Syöt itse vasemmalla kädellä ja oikealla pilkot lapsesi ruokaa. Maanittelet lasta syömään onnistumatta. Lapsesi elää koko viikon banaanimaidolla ja ranskalaisilla.

- Illalla olet päivästä niin poikki, että aikuisten juttuja ajattelematta nukahdat lapsesi viereen.

- Yöllä lapsesi itkee hampaiden tuloa ymmärtämättä, että ollaan lomalla. Käperryt lapsesi viereen lohduttamaan. 

- Aamulla heräät lapsesi jalka naamallasi. Olet niin väsynyt, ettet muista juurikaan edellisen illan tapahtumia.


Palasimme Maltan matkalta monta kokemusta rikkaampana. Loma oli oikeasti ihana ja täynnä aurinkoa, mutta kyllä palasin arkeen ihan hyvällä mielellä. Lapsen kanssa lomailu on huomattavasti aktiivisempaa kuin ilman lasta. Loma mennään lapsen ehdoilla ja päikkäriajasta kannattaa ottaa kaikki riemu irti

Ottakaa yllä oleva vertailu huumorilla ja pilke silmäkulmassa. Kyllä mä Leon kanssa lähtisin uudestaankin ulkomaille. Eihän elämässä oo mitään parempaa kuin tuo oma lapsi. Löhöily- ja rentoutumisloma vaan on aikalailla mahdoton yhtälö touhukkaan 1-vuotiaan kanssa. 

Sinkkuloma ja loma lapsen kanssa on kaksi täysin eri asiaa. En mä sitä sinkkulomaakaan enää haluaisi. Lapsen kanssa lomailu oli vain odotettua rankempaa. Rankaksi siitä taisi tehdä nuo juuri puhjenneet ylähampaat joita Maltalla öisin itkettiin. Väsymys tekee kaikesta vaikeampaa ja eihän sitä lomalla haluaisi olla väsynyt. Jos vaikka seuraavan kerran sitten kun Leolla on kaikki hampaat suussa? 

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Nyt saan kertoa sen! IHANAA!


Voi kun mä oon niin odottanut, että pääsen kertomaan tämän! Me voitettiin Leon kanssa Kaksplussan kisa, jonka ansiosta päästiin kesäkuun Kaksplus-lehden kanteen. Ihan huippua! Mukana kisassa oli meitä verkostobloggareita. Ihania naisia kaikki! <3 

Oltiin Leon kanssan Otavamedialla Helsingissä toukokuussa. Mies lähti myös mukaan. Kuvauspäivälle sattui kaunis aurinkoinen ilma, jonka takia kuvat otettiinkin ulkona studion sijaan. Päivä alkoi mun kaunistautumisella. Mut meikattiin ja hiukset laitettiin. Oi, mitä rinsessakohtelua. Tämän jälkeen stylisti Oili Urmas valitsi kanteen tulevat vaatteet. Muistaakseni keltainen mekko on Vilasta. Enpä tiennyt ennen, että mulle sopisi keltainen. Kaunis mekko oli! Toisen kuvan vaatteet on meidän omat. 


Mä oon joka kuvassa niin äksdeenä. Oon myös varmaan ainoa Suomesta, joka kiinnittää huomiota mun silmäkulmien ryppyihin. Mistä ne on tullut? No ei vaan, ihania kuvia! Olin ihan onnessani koko päivän. Oli yllätys yllätys tosi mukavaa! Jännitin ihan hirveästi kuvauksia ja haastattelua. Nukuin kuvauspäivää edellisen yön todella huonosti, koska pyörittelin mielessä kaikkea mahdollista päivään liittyen. Turhaan jännitin. Kaikki mukana olleet työntekijät olivat huippumukavia, jonka takia unohdin jännittää ja hyvä niin. 





Leo oli ihan älyttömän reipas koko päivän. Kuvauksissa poitsu oli yhtä hymyä. Leo ei pistänyt vastaan mihinkään muuhun kuin vaatteiden vaihtoon, mutta se nyt ei olekaan yhtään poikkeuksellista. Kuvauksien jälkeen mentiin syömään lounasta ja olikin eka kerta kun poika nukahti kesken ruokailun. Lusikallinen oli matkalla suuhun kun huomasin pojan nukahtaneen istualteen. Oho. 



Kuvauspäivä oli aivan mahtava kokemus! Muistoksi kokemuksien lisäksi jäi tietty kauniita kuvia. 

Kiitos kaikille äänestäneille ja Otavamedian porukalle! WAU!