Kaksplus.fi

perjantai 16. syyskuuta 2016

Pysähdy hetkeksi ja huomaat onnen aiheet.

Arkipäivät sulautuvat yhteen ja lopulta viikko on ollut vain yhtä heräämisen ja nukuttamisen vaihtelua. Herätyskello soi 6:39 ja uudestaan 6:40. Aamuvirkun taaperon hymyn voimin on helppo herätä. Kahvi auttaa aikalailla myös. Päivät menevät vauhdilla. Pienet hetket ja hengähdystauot tuntuvat erityisesti nyt todella suurilta. Kymmenen minuutin kahvitauko tuntuu tuplasti pidemmältä. Voin vaikka vannoa, että vasta se tuntui viideltä. 

En ole koskaan nauttinut tavallisista asioista niin kuin nyt. Kuuntelin päivän muiden murheita ja myötäelin uusien vanhempien vauvahuumaa. Tajusin päivän aikana taas kuinka järjettömän onnellinen mä olen hienosta miehestäni, joka sanoo rakastan sinua, hoitaa lasta ja kotia ja on ihan vilpitön. Kinastellaan muttei tapella.


Kuinka täydellinen ja sopiva lapsi meillä on. Säästyttiin korvatulehduskierteiltä, allergioilta ja suuremmilta huolilta. On rahaa valita lohen ja jauhelihan väliltä. Paistinpannuja on enemmän kuin yksi ja astiasto on melkein kahdeksalle hengelle. Sängyssä on puklutettu patja. Terassilta näkee leikkipaikalle. Leikkipaikalle jossa leikkii rakastettuja lapsia, ystäviä. Turvaverkko ottaa kopin pyytämättä. Arvokkaita aikuisia lapsen elämässä on enemmän kuin me kaksi vanhempaa. On turvallista.

Kävelin kotiin musiikkia kuunnellen ihan kaikessa rauhassa. Naapuritontilla taaperon rakastamat kaivurit rakentavat uutta. Täällä ei tuhota. Laulussa laulettiin ajan olevan armoton. Syksyn lehdet pyörivät tuulen mukana maassa. Kesä väistyy, mutta se ei haittaa. Meillä on vielä aikaa ja oikeastaan aika on ihan kiltti. Aika antaa asioille arvoa. Tänään on hyvä päivä ja monta onnellista edessä.

torstai 15. syyskuuta 2016

Neuvolassa: Minkälainen on hyvä terveydenhoitaja?

Toinen neuvolan työharjoittelu on jo hyvää vauhtia puolessa välissä. Päivä päivältä muutun varmemmaksi siitä, että taidan mä oikeasti osatakin jotain eikä vuodet koulussa ole olleetkaan ihan turhaa. Välillä täytyy myöntää oma pienuus alalla. Tietenkään kaikkea ei voi osata kättelyssä, mutta kun tää tahtois. Koulun lisäksi valmiimmaksi terveydenhoitajaksi on kasvattanut tuo oma taapero. Tiedän minkälaista äitinä olo on ja mitä haasteita esimerkiksi vauvavuoden mukana voi tulla. Toisaalta oma kokemus auttaa vain prosenttiin kokonaisuudesta. 


Mietin päivittäin työharjoittelussa kuinka olisin parempi terveydenhoitaja ja sitä minkälainen oikeastaan edes on hyvä terveydenhoitaja.

Mä oon luonteeltani ihan yliempaattinen. Melkein päivittäin puren hammasta etten itse vetistelisi asiakkaiden vastaanotoilla. Olenpa kerran jo itkenyt yhdessä asiakkaan kanssa. Huomaan kantavani muiden murheita mukanani. Haluaisin osata vetää oikeista naruista, jotta saan purettua vanhempien taakkaa. Toisaalta haluaisin osata solmia ne narut kiinni ennen kuin kukaan kompastuu. Haluaisin osata antaa konkreettisia keinoja silloinkin kun niitä ei oikeasti ole. Mun sydämeni särkyy aina kun näen, ettei kaikki ole lapsella hyvin. Tiedän, että jos en onnistu vähän kovettamaan sydäntäni ajan itseni joskus vielä burn outtiin. 

Muistan edelleen yhden terveydenhoitajan joka totesi mulle, että "sellaisia ne vauvat on. Vauvat itkee". Juu, fakta, mutta voisitko esittää hieman myötätuntoista tai edes kiinnostunutta? Tällaiset letkautukset on opettaneet minkälainen terveydenhoitaja en halua olla tai minkälaisia asioita ei kannata sanoa ääneen. Toisaalta kaikki ei voi aina olla vain pään paijaamista.

Mä olen nyt vauvojen myötä aivan henkisesti raskaana. Totesin ohjaajalleni yksi päivä, että hitsi kun tekisi mieli kaapata yksi vauva ja juosta ovesta. Vauvasieppaaja vaan tuskin saisi hyväksyttyä työharjoittelutodistukseen. 


Olisi kiva kuulla minkälainen terveydenhoitaja on teidän mielestä hyvä? Mitä asioita toivoisitte, että terveydenhoitaja huomioi? 

tiistai 13. syyskuuta 2016

Rusettipantarakkaus - Putiikki Pietamo & alennuskoodi

Äitiyden myötä oon löytänyt oman tyylini. Sellaisen tyylin jossa tuntuu hyvältä. Rakastan rusetteja sen verran, että oon tatuoinnut itseeni sellaisen. Ei siis ehkä tule yllätyksenä kun kerron ihastuksestani rusettipantoihin. Oon melkoisen merkkiuskollinen. Sitten kun löydän jotain kullan arvoista en vaihda helpolla - ja kuulkaas tättädädääää nyt on löytynyt rusettipantojen lempparit!



Tutustuin Putiikki Pietamoon hiljattain. Pietamo on kahden äidin perustama kangaskauppa Tampereella. Pietamolla on pääkallopaikan lisäksi verkkokauppa, jossa myydään kankaita, ompelutarvikkeita, asusteita ja koruja. Kankaita löytyy vinot pinot niille, jotka taitavat ompelun. Niistä löytyy paljon hienoja erilaisia printtikuvioita ja valinnan varaa ihan tarpeista riippuen. Mä kovasti toivon, että oppisin ompelemaan itsekin vielä. Toivominen ei taida kyllä pelkästään ihan riittää.

Syksyn aikana on myös tulossa vaatemallisto, jota voi kurkkia esimerkiksi Nean Kädenjälkiä sydämessä -blogista. Mä uskon, että näistä vaatteista tulee kova kilpailija nykyisten pinnalla olevien suomalaisten "äitimerkkien" rinnalle. Rusettien lisäksi kannattaa ehdottomasti kurkata korut ja rusettipipot jotka on kunnon herkkuja. 


Pääsin tekemään yhteistyötä Pietamon kanssa ja sekös oli onni, koska mun pää ja tukkakriisit huusi apua. Nettikaupasta löytyy hyvä valikoima eri värisiä pantoja. Jokaiseen väriallergiaan jotakin. Mun pantavarastoihin kotiutui kaksi eri tyylistä pantaa, jotka on molemmat olleet nyt aktiivisessa käytössä. Valitsin vihreän rusettipannan ja kaksipuolisen solmupannan. Näin kiireisenä ja mielellään mahdollisimman myöhään nukkuvana nämä on mun hiuksien pelastus aina aamuisin. Sen lisäksi, että ne pelastaa tukkakriisit ne on myös ihania piristeitä asuihin. Ja siis täytyyhän jokaisella rinsessalla olla kruununsa. T. ikuinen prinsessa


Pietamo tarjoaa teille nyt -20% rusettipannoista koodilla "rusettipanta". Eikä muuten jää montaa euroa hinnaksi. Käykää kurkkaamassa! www.pietamo.fi

Mitäs tykkäätte rusettipannoista? 

tiistai 6. syyskuuta 2016

Sydämissämme aina.

Olin bussissa kun kuulin perhetutun poismenosta. Muutama utelias pää kääntyi katsomaan miksi takapenkin tyttö kyynelehtii. Oli pakko sulkea musiikki, koska yhtäkkiä kaikilla lauletuilla sanoilla oli merkitys ja siihen hetkeen en sietänyt yhtään enempää sanoja. Tuntuu epäreilulta omia surua itselleni, mutta tuntuisi väärältä olla kirjoittamatta. 

Tämä koskettaa niin monia. Surettaa ja suututtaa. Miksi elämä on niin epäreilua? Miksi hyviä ihmisiä viedään liian aikaisin? Miksi tämän pitää olla niin pysyvää? 

Tänään askeleet tuntuivat raskailta. Pilvien reunalla kimmelsi. Kaupunki vilisi menojaan vaikka oikeasti maailma hetkeksi pysähtyi. Kännyköiden piipitys ja ripeät askeleet tuntuivat röyhkeiltä. Istuin kivisen talon portaille ja join kahvini hiljaisuudessa. Rautatieaseman kirjakaupan kohdalla pysähdyin. Matkan kotiin keskityin vain kauniisiin sanoihin. Kotona oman lapsen hymyssä oli jotain suurta viisautta. 

Sanoja ei ole enempää, mutta joskus on hyvä hiljentyä. Sydämissämme aina.


maanantai 5. syyskuuta 2016

Bikinibeibestä äidiksi

Tää aihe on pyörinyt mulla luonnoksissa jo jonkun aikaa. En ollut ihan varma onko tää sellainen asia josta haluan avata blogin puolella, mutta toisaalta olisi kiva kuulla onko jollain muulla itsetunto parantunut äidiksi tulon jälkeen. Vasta äitiys kasvatti mulle kunnon itsetunnon. Muutama vuosi sitten kisasin Miss Bikini kisassa ja mua kosiskeltiin johonkin miesten sivulle poseeraamaan. Luojan kiitos äidilleni, joka veti rajan ja kielsi miesten lehteen poseeraamisen. 

2010
Nuorempana olin herkkä ja aikalailla muiden vietävissä. Harvemmin kieltäydyin mistään. Edelleen opettelen sanomaan ei, mutta kovapäisemmäksi oon ainakin äitiyden myötä kasvanut. Bikinikisoista jäi takaraivoon mielikuva siitä miltä naisen kuuluu näyttää. Vertasin itseäni muihin eikä peilikuva koskaan täysin miellyttänyt. Silloin mulla oli ongelmani ruoan ja itsetunnon kanssa. Kaikkea epävarmuutta vauhditti vielä kusinen suhde. Aamuisin ovesta ei voinut astua ulos ilman meikkiä. Jalassa oli korot niin usein, että sain päkiäni pariin otteeseen murtumaan. Nykyään lähinnä naurattaa ajatella itseäni vesirajamekkoon ja korkoihin joissa käveleminen muistuttaa selvinpäinkin kännistä. Hell naw. Legginssit ja tennarit - kyllä kiitos.

Sitten erosin, vietin villin sinkkukesän, märehdin mieshuolissani, löysin nykyisen mieheni ja rauhoituin. Hauskaa kuinka tuo Leon isä kiinnostui musta samana iltana kun tilitin sille, että kaikki miehet on ihan paskoja. Kai mä olin haaste. Onnellinen suhde sai pisteen iin päälle kun aloin odottamaan Leoa. Baarissa ravaamisen sijaan hehkuin raskausonnea vessanpönttöön ja sulostutin hormoniraivareillani eteisen lattialla. Siirtymätilanteet oli mulle raskaana ollessa erittäin haastavia - ymmärrän niin hyvin uhmaikäisiä tässä asiassa. Annan miehelleni papukaijamerkin siitä, että se jaksoi helliä ja kehua vaikka olin epävarma ja itkuherkkä hormonihirviö.

Raskauden tuomat 20 kg olivat mulle todella ahdistavat. Valitin miehelle turvonnutta olotilaa ja samaan hengenvetoon pyysin tuomaan lisää ranskalaisia. Mies taisi raskausaikana keksiä yhden mun lempinimistä - Majoleena, koska majoneesi kuinkas muutenkaan. Vaikka missään vaiheessa en ollut lihava oli silti kova paikka olla monta vaatekokoa isompi. En erityisemmin nauttinut raskausajasta, koska olin ahdistunut kasvavasta vartalosta. Tottakai tiesin, että sillä oli ihan luonnollinen syy, muttei se syy silti helpottanut siihen epätoivoiseen tunteeseen. Jälkeenpäin ajateltuna vedin turhan monta kertaa sen "olen raskaana" -kortin esille. Vähempikin herkuttelu olis riittänyt. En ollut oma itseni vaan pelkästään raskaana. Toisaalta kun oli niin paljon kremppaa ja vaivaa, niin mikä ihana tekosyy syödä hyvin.


Kun poika syntyi kaikki muuttui. Ihan perus klisee, mutta niin totta. Maailma sai ihan uuden keskipisteen. Olin onnekas kun kaikki kaksikymmentä raskauskiloa tippuivat ilman sen suurempaa jumppaamista. Sen jälkeen lähti vielä muutama ylimääräinen. Eikä sillä vaa'an lukemalla oikeastaan ole mitään väliä enää. Leon syntymä sai mut huomaamaan, että elämässä on paljon suurempiakin asioita kuin se miltä mä muiden silmiin näytän. Kun on ollut 20 kg isompi ja ison vatsan armoilla, sitä jotenkin kummasti on vallan tyytyväinen itseensä. Itsetunto kasvoi hurjasti äidiksi tulon myötä, vaikka moni seikka ulkonäössä on muuttunut. Ihan niin ku esimerkiks imetyksen jälkeiset kuppivajarit. Peilistä takaisin katsoo tällä hetkellä tyytyväinen ja onnellinen äiti. En tarvitse pidempiä jalkoja tai paksumpia hiuksia. Ennemmin ottaisin nyt pidemmän pinnan ja paksumman lompakon. 

raskauden jälkeen vartalo äiti synnytyksen synnytys

Joku voisi todeta, että laihana on helppo huudella. Normaali painoindeksi ei kuitenkaan automaattisesti tuo mukanaan tyytyväisyyttä itseensä. Vasta Leon myötä opin rakastamaan itseäni just näin. Ei tarvitse olla yhtään toisen näköinen. Ai niin ja hei - vähänkö salaa lämmitti mieltä kun teinipojat huuteli milffiä kadulla. Hah, hurjaa.

Olisi kiva kuulla löytyykö täältä kohtalotovereita itsetunnon suhteen?

perjantai 2. syyskuuta 2016

Kaikki on tyhmää ja kiukuttaa.

Voisin syyttää koiraa hihnassa tempoilusta. Voisin syyttää taaperoa päiväunien skippaamisesta ja kiukuttelusta. Voisin syyttää taaperoa sen itkupotkuraivareista kun ei saanutkaan taluttaa koiraa. Sitä koiraa, jota syyttäisin tottelemattomuudesta. Voisin syyttää vaunuja kun jarru ei toiminutkaan. Voisin syyttää vastentahtoista taaperoa, joka ei halunnut vaunuihin, joiden jarrua syytän toimimattomuudesta, jonka takia vastentahtoinen taapero levisi jalkakäytävälle. Voisin syyttää jalkakäytävää taaperon kuhmusta. Lisäksi syyttäisin jalkakäytävää kirkuvan taaperon vastaanottamisesta ja taaperon lukkiutuneesta x-asennosta. Voisin syyttää jalkakäytävää, ihan vaan kun se on niin tyhmä jalkakäytävä. Tuulta voisin syyttää siitä, että se sieppasi hattuni matkaansa samalla kun vastentahtoinen taapero levisi jalkakäytävälle, koska jarru ja koska koira ja typerä jalkakäytävä ja koska itkupotkuraivarit ja päiväunettomuus. 



Tämän typerän kiukkuisen olon pistäisin kaiken edellä mainitun syyksi ja lisäksi syyttäisin lähikauppaa jossa ei ollutkaan kassan vieressä suklaata. Lähikauppaperkele, joka oli sijoittanut kaikki karkkinsa yhdelle hyllylle eikä ollenkaan huomioinut kiireisiä äitejä kaupan kassalla typerien väsyneiden ja unohtelevien äitiaivojensa kanssa. Oikeastaan taidan syyttää suklaata.  Äitiaivojen piikkiin pistäisin kaiken typerän mitä ikinä on tullut tehtyä. Toisaalta kaiken pahan alku taitaa olla minä.


Kiukuttaa niin, että painelen lähikauppaan ostamaan sen typerän karkkihyllyn tyhjäksi. Onneksi tuo taapero on ihana, vaikka taisin vähän korottaa ääntäni ja kiukutella takaisin. Anteeksi.