Kaksplus.fi

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Korkea kuume lapsella

Viime päiviin on kuulunut lähinnä töitä, töitä ja töitä. Töiden myötä tulevan kiireen kuitenkin pysäytti neljänkympin kuume. Kova kuume iski tuohon muksuun ihan puskista. Mä jäin töistä vuorostani kotiin, koska viime räkätaudin hoitovastuussa oli mies. 



Leolla on ollut sahaava kuume eilisestä. Ollaan annettu vuorotellen ibuprofeenia ja parasetamolia, jotka laskee kuumetta asteen verran. Kuume heiluu jatkuvasti 39,0 ja 40,5 välillä. Käytiin pyörähtämässä terveyskeskuksessa ja toistaiseksi ei mitään suurempaa huolen aihetta, mutta katsotaan miten tehdään jos tämä kuume nyt vielä jatkuu samanlaisena huomisenkin. Muita oireita ei juurikaan ole, pientä yskää ja ruokahaluttomuutta lähinnä. Ihmeen reipas tyyppi kuumeesta huolimatta.

Korkea kuume tietysti vaatii osansa, joten riittävästä juomisesta täytyy pitää huoli. Ostin kaupasta Leon lemppareita; appelsiinimehukeittoa ja pillimehuja. Ruokahaluttomuutta ollaan kompensoitu autokekseillä. Muuta syötävää tuohon ei oikeastaan ole juuri mennyt. Tuuletus on ollut täysillä ja vaatteet vähissä. Terassilla istuskellessa saatiin vähän jäähdyteltyä. Onneksi nyt on viileät ilmat kun toi poika on yks hikipatteri.


Palaan paremmalla ajalla kirjoittelemaan enemmän. Nyt on vaikea kerätä ajatuksia miksikään erityisen järkeväksi. Kauniita unia!

lauantai 1. heinäkuuta 2017

DIY-ideoita lastenhuoneeseen

Leon huone on ikuisesti kesken. En taida koskaan saada sitä valmiiksi, koska ideat vaihtuvat aina ennen kuin edellistä visiota on toteutettu loppuun. Jos jotain hyvää, niin ainakin ideoita riittää. 

Keräsin tähän yhteen viimeisimpiä lastenhuoneeseen liittyviä diy-juttuja.



Paikka korteille ja kuville syntyi vanhasta pyykkitelineestä. Nykyään tätä ei enää Leon huoneesta löydy. Lähti kierrätykseen.


Itse piirretyt sisustustaulut ilostuttivat aikansa, mutta näitäkään ei enää nykyään huoneessa ole. Nämä on piirretty itse tai tietokoneen näytön avulla. Kuvien kehykset ja paljon paljon muuta on washiteipistä. Washiteippi on siitä kivaa, että sitä voi läiskiä seiniin ihan surutta. Siitä ei jää mitään limaa ja se on helppo irrottaa. 


  
Liitutaulutarraa meiltä löytyy kaapin ovesta. Tarraa on helppo käsitellä ja siitä voi leikata just omaan makuun sopivia paloja.


Dc-fix tarrasta leikattu nalle hymyilee hyvät yöt Leon sängyn suuntaan.


Tuttisankarin tutit muuttuivat magneeteiksi ja osa pääsi lastenhuoneen seinälle kehyksiin muistoksi.


Tällä hetkellä huoneessa on edelleen kesken lipaston maalaus ja muutama muu pienempi projekti. Siistiä tää huone ei ole nähnytkään. Haluisin ostaa uuden sohvan ja erilaisen pöytäryhmän, mutta oikeasti kaiken mahduttaminen todella pieneen huoneeseen on haastavaa. Ehkä kesän lopuksi Leon huone on valmis tai ainakin valmiimpi...

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Moi mun nimi on Äiti...eiku?

Tässä teille inspiraationa mä lapsivapaalla muutama kuukausi sitten. Vois kuvitella, että tää olisi se hetki kun laittautuisin tai lähtisin nauttimaan ulkoilmasta, mutta eeeeei. Äiti istuu siinä kaksinkerroin tunikan sisällä somettamassa ku teltassa konsanaan. Eikä sillä, että tuossa teltassa nyt mitään vikaa olis, mut tiedättekö sen kun äitiytyy? Tuossa sellainen ihana äitiytynyt yksilö.


Mä jotenkin huomaamattani muutuin just sellaiseksi stereotyyppiseksi äidiksi. Unohdin kuka niissä legginseissä oikeasti asuu –  äiti, mutta myös Matleena



Musta tuli sellainen hahmo, jonka nimi on vaan Äiti ja joka puhuu itsestään kolmannessa persoonassa. Sellainen, joka istuu polvet suussa ilman housuja, kun olisi voinut sen lapsivapaan aikana vaikka käydä ostamassa uudet housut itselleenÄiti, joka syö lapseltaan salaa kolme pullaa keittiön kaapin oven takana piilossa. Sellainen, joka juo pään kokoisista kahvikupeista ja haukottelee niin paljon, ettei enää edes jaksa peittää suutaan. Olin koukussa kuivashampooseen ja legginsseihin. Kuulumisia kysyttäessä, päädyin aina puhumaan lapsestani.

Kun kuulee päivän aikana sata kertaa "äiti, äiti", on aika vaikeaa irrottautua siitä roolista kun kukaan ei huhuile omalla nimellä. Hiekkalaatikoillakin äidit kulkee monesti lapsien nimillä. Se Leon äiti. 


Kotihoidontuella ja kotiäitinä elellessä oli helppoa olla äiti pienillä tarpeilla; vähäruokainen, vähäuninen ja kohtalaisen helppohoitoinen yksilö, joka ei vaadi kallista ylläpitoa. Nyt kun oon aloittanut työt ja saanut nauttia työni hedelmistä pankkitilillä, muistin kuinka kivaa onkin pukeutua myös muihin kuin legginsseihin.


Kuinka ihanaa onkaan hemmotella itseään! Rivi huulipunia herättää sellaisia tunteita, mitä aikaisemmin kaksi saman parin sukkaa aiheuttivat. Haaveilen uuden kerhorepun sijaan uudesta laukusta itselleni ja ostin hiekkalaatikkovarmojen Crocsien tilalle juuri korkokengät. Ah. Kyllä sieltä kuivashampookerroksen alta kuoriutuikin tämmöne Matleena. Edelleen äiti, mutta vähän enemmän myös jotain ihan itsekseni.

Samaistuitko?

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Kun arki ahdisti

Mä oon sellainen, että menetän yöuneni kun on paljon ajateltavaa. Stressaan pienistä asioista – olemattomistakin  ja ylianalysoin ihan kaiken. Muutama vuosi sitten mulle annettiin resepti kouraan kun kerroin lääkärille sivulauseessa unettomuuden kierteestä. Unilääke onneksi helpotti silloin, vaikkei se ollutkaan mikään kunnollinen ratkaisu siihen stressaamiseen. Ei se sitä stressin syytä poistanut, mutta sekin helpotti ajan kanssa eikä niitä lääkkeitäkään tarvinnut montaa kipaletta syödä. 


Oon nyt ollut työelämässä kesäkuun alusta. Kokopäiväistä ruuhkaista arkea ei ole siis monen muun mittapuulla just mitään. Silti mä oon viettänyt öitäni valvoen. Uni ei tule kun ahdistaa. Se on sellainen tunne, joka vetää vatsan ihan myttyrälle eikä helpota vaikka silmät sulkee. 

Ihan tarkalleen en pysty sanomaan mikä on ollut se suurin ahdistuksen aihe. Ehkä se on tämä kokonaisvaltainen muutos arjessa, joka tuli rytinällä kahden viikon varoajalla. Aamuisin oon tsempannut itseäni ajatellen, etten ole luovuttaja luonteeltani. Silti tänään kyyneleet nousivat silmiin kun piti lähteä tempovan taaperon kanssa kohti päiväkotia vajaan neljän tunnin unisaldolla. Tätäkö tää nyt on?

Vaikka en oo luonteeltani luovuttaja, oon käynyt sisäistä kamppailua itseni kanssa. Onko noloa lopettaa työt kun on vasta päässyt vauhtiin? 

Enhän mä oikeasti edes haluaisi lopettaa. Työ on mukavaa ja just sitä, mikä mua kiinnostaa. Oon saanut ihan unelmaduunin ja mä tykkään tehdä sitä. Entinen kotiäiti mun sisällä on silti vaikeroinut hiljaa, koska muutosta on tullut liikaa ja liian nopeasti. Taapero sopeutuu, mutta äiti ei sittenkään niin sulavasti. 


Mutta tiedättekö; sain tänään sovittua työajan lyhennyksestä. Mä oon niin helpottunut. 

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Juhannus miesten kanssa

Yritin kovasti keksiä jotain fiksua kirjoitettavaa meidän juhannuksesta, mutta en nyt vaan saanut kovin montaa järkevää lausetta aikaiseksi. Rakas päiväkirja, oon väsynyt.

Vietettiin juhannusta ystävien kanssa vaarilassa, josta sai juuri sopivasti mökkivibaa vaikka ajomatka sinne onkin vain kymmenen minuuttia meidän kotoa. Leo sai ikäisensä leikkikaverin ja me vanhemmat päästiin hitusen helpommalla viihdytyksen suhteen. Leikittiin, syötiin, juotiin, saunottiin ja valvottiin. Leo heräsi silti puoli seitsemältä. 




Olin juhannusseurueen ainoa nainen, joten sain innostua kukkaseppeleen askartelusta ihan yksinäni. En kuitenkaan valita, sain nimittäin käydä myös yksin saunassa ja istua valmiiseen ruokapöytään miesten hoitaessa ruoan laiton. Naisvahvistusta täytyisi vähän lisätä, vaikka hyviä noi miestenkin jutut on. 






Aivot on ihan jumissa, vaikka juhannus olikin tosi iisi. Täytyy yrittää mennä tänään ajoissa nukkumaan, vaikka tuskinpa tuo taaskaan toteutuu. Kivaa alkavaa viikkoa teille!

torstai 22. kesäkuuta 2017

Naapurin täydellinen vaimo on myös välillä ämmä.

Viime aikoina pöydällä on ollut sulassa sovussa likaisten lautasten ja lukemattomien lehtien kanssa parisuhteet. Suupala kerrallaan ollaan jauhettu ystävien kanssa parisuhteista; sitä mitä ne ovat ja mitä jokainen ansaitsee. Vähän ku Sex and the City, mutta ennemmin Laundry and the Suburb.

En ole hirveästi avannut blogin puolella meidän parisuhteesta, koska jotain on hyvä pitää ihan itsellään tai kaksistaan. En nytkään meinaa paljastaa teille mitään maata mullistavaa tai klikkiotsikon veroista sontaa meidän järjettömän tavallisesta elämästä. 


Mä en oo erityisen hyvä tällasessa syvällisessä, mutta yritän kertoa sen mitä oon huomannut monen pohtivan, itseni mukaan lukien. Ehkä joku nappaa tästä ja huomaa, että aina kaikkien hymyjen takana joihin uskomme, ei olekaan sellaista pintasiloittelua miten se ulospäin näyttäytyy.

Kaikissa parisuhteissa on kiukkujen aiheet riippumatta siitä kuinka leveästi kuvissa hymyilee tai kuinka tiukasti kädet puristavat toisiaan illallisilla. Se sun naapurin täydellinen vaimoke on välillä täysi ämmä ja sen tyttökaverin konvehteja ja koruja ostava mies toisinaan yks perseenreikä. 

Arjen jonottelu ja ruuhka vie helposti mukanaan sen, mitä me olisimme yhdessä ajan kanssa tai loputtomina sunnuntaiaamuina. Lapsiperheissä ei ole loputtomia rauhallisia sunnuntaiaamuja ja taivaallisen hiljaisia brunsseja. Pienistä selvittämättä jääneistä myrskyistä kasvaa helposti suurempia tornadoja. Oon oppinut, että harvempi osaa lukea ajatuksia. No shit. Asioista kannattaa oikeasti puhua. 

Pari kuukautta takaperin lähdettiin koko perhe lähikahvilaan pullakahveille. Päivitin Instagramiin kivan kuvan söpöstä pullasta suloisine hashtägeineen. Söimme ne pullat tumma pilvi päällemme, koska jostain pienestä hiertymästä – en nyt enää muista mistä – tuli isompi. Koko kahvila hiljeni tuijottaviksi silmäpareiksi selissä, kun se hiertymä mureni kassajonossa kuin viikon vanha viineri. Kuinka jaksaakin vielä hävettää tuo riita, vaikka se onkin jo taputeltu. Se pullan kuva muistuttaa vielä.

Ei me olla täydellinen pariskunta. Ei kai mikään parisuhde ole virheetön? Kaikissa on hyviä hetkiä, sitten vähän huonompia ja taas ihan hitosti hyviä. Mä oon välillä nalkuttava akka, joka valittaa väärin pestystä pyykistä, sukista lattialla tai jostain ihan muusta. Ja mun mies, no se tietää milloin pitää ostaa suklaata.

Uskallatko myöntää joskus nalkuttavasi? Heh.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Älä pue lapselle merkkivaatteita päiväkotiin

Bongasin meidän päiväkodin seinältä pienen printin, joka kehoitti jättämään merkkivaatteet kotiin. Pienellä kysymysmerkillä pohdin tätä myöhemmin kotona. Eikö päiväkotiin kannata pukea merkkivaatteita? Oon kuullut paljon juttuja siitä, kuinka kalliimmat vaatteet lähtevät päiväkotien lokeroista kävelemään tai kuinka pyykkipusseista paljastuu surkuttelun arvoisia tahmaisia riepuja.


Yksi Leon eniten käyttämistä lausahduksista on "ei haittaa". Se ehkä kertoo myös mun suhtautumisen sotkuun tai vahinkoihin. Ei haittaa vaikka lenkkarit hyppäisivät mutalätäköissä. Ei haittaa vaikka mustikkaiset kädenjäljet löytyvät paidan rinnuksista tai jauhelihakastikkeet sylistä. Siinä vaiheessa kyllä vituttaa kun maidot ovat kolmatta kertaa lattialla tai hiukset on taputeltu hullunkiilto silmissä voilla. Kumman hyvin lapsi osaa naamaani lukea, koska yleensä tässä vaiheessa hän toteaa totaalisen viilipyttynä, että "äiti, ei mitään hätää". Niin, kiitti muistutuksesta.


Tahrat tai reiät vaatteissa eivät ole koskaan olleet mikään järjetön murheen aihe mulle. Valtaosa tahroista lähtee oikeilla aineilla pois ja jos ei lähde, niin voi voi. Pienet reiät osaan paikata. Leon vaatekaapista löytyy kyllä pari paitaa, jotka eivät eksy päälle silloin kun puhalletaan saippuakuplia tai maalataan vesiväreillä. Sotkua ei tehdä tahallisesti, mutta vahingot tai leikin mukana tulevat tahrat eivät haittaa. Käyttöönhän vaatteet on.

Ymmärrän päiväkodin ajatuksen tämän nounoun takana. Opettajat ja hoitajat vahtivat lapsia, eivät vaatteita. Leikkiessä sattuu ja tapahtuu. Puetaan lapset niin, ettei ikitahrat, reikä polvessa tai sormivärit aiheuta krokotiilinkyyneleitä pyykkipussia avatessa. Puetaan lapset säänmukaisesti ja mukavasti. Näitähän tietenkään merkkilappu niskassa ei sulje pois. 

En nyt viitsisi mitään täydellistä päiväkotivaatekerrastoa ostaa, vain sen takia että vaatekaapin sisältö on pitkälti "merkkiä". Meidän vaatteet saavat sotkeentua enkä romahda jos joku vaate joskus katoaa. 

Mitä te olette toimineet? Onko sattunut yllättäviä pyykkipusseja kohdalle?

tiistai 13. kesäkuuta 2017

En jaksanut olla äiti ihan täysillä

Uusi arki on vetänyt mukaansa ihan täydellä linkouksella. Vähän vettyneet aivot on pistetty töihin. Töitä on nyt reilun viikon verran takana. Ostoslistalla ovat olleet lounassalaatit, kurahousut, päiväkotireppu ja nimikointitarrat. Nimikointitarrojen sijaan tosin päädyin sutaisemaan puolihuolimattomasti pojan nimen pesulappuihin. Toimii ihan riittävän hyvin.

Yksi ystävä totesi viikko takaperin, kuinka ei oikein jaksa tottua ajatukseen, että superkotimutsi on aloittanut työt. Haluaisin nyt rikkoa mahdollisen illuusion; en mä mikään superkotimutsi ollut. Ihan standardimallinen äiti, joka yritti ja edelleen yrittää parhaansa, mutta hajoilee aina toisinaan yhtä helposti kuin sohvan nurkkaan piilotettu vanha paahtoleivän pala. Niin kuin kaikkien elämässä – joku päivä sitä jaksaa enemmän, toinen päivä vähän vähemmän.


Vaikka edelleen vähän haikailen kotiäidin aikatauluttomia päiviä, tiedän ettei mulla olisi enää kauaa riittänyt kärsivällisyys olla vain äiti, vaikka "vain" -sana nyt ei varsinaisesti sovi äitiyden kanssa yhteen lauseeseen. Mulla ei enää riittänyt kärsivällisyys hiekkakakkujen taputteluun joka jyvässä läsnäolevana. Lastenlaulut tulivat automaationa. Kirpputorit päiväuniaikaan on jo nähty. Kaikki kirjat on luettu tsiljoona kertaa ja sormiväreistä loppui jo toinen viiden paketti. Ymmärrättekö mitä haen takaa?

Huvittavaa, koska nämä tietyt vaiheet tuntuvat toistuvan kaikilla äideillä. Joskus vaan tulee päivä, kun työelämän ovet tuntuvat vapauden porteilta. Niiden ovien takana nimikyltissä lukeekin mun oma nimi, eikä äiti.


Vaikka jokainen päivä lapsen kanssa on uusi ja erilainen ja kehitys vilisee silmissä, on jokainen päivä silti vähän toistaan muistuttava. Arki oli täydellistä sellaisenaan rutiinien ja unohdettujen kasvisten välissä, mutta aloin kaivata muutoksia – jotain muutoksia siihen ainaiseen haukotteluun ja itsensä unohteluun. Mun seesteisestä pullaäidin olemuksesta oli nyt keväällä jäljellä enää puolet. Mieskin totesi, että mun kynnys hermostua tai ahdistua oli ihan selvästi madaltunut. En jaksanut enää olla äiti ihan täysillä vaan kävin välillä vähän puoliteholla. 

Vielä puoli vuotta sitten mun yksi ahdistuksen aihe oli se, että joku toinen vielä niistäisi mun lapsen nenän tai lohduttaisi kompastumisen jälkeen. Se puolitoistavuotias olikin monessa erilainen kuin tämä nykyinen kaksivuotias. Kaksivuotias on ihastunut päiväkotinsa hoitajaan ja mun sydäntä lämmittää, että samainen hoitaja on juuri se, joka välillä niistää tuon muksun nenää ja lohduttaa kompastunutta. On ihanaa, että päiväkodissa menee niin hyvin. On ihanaa, kuinka työt antavat energiaa. Jaksan lukea niitä samoja kirjoja taas tsiljoonatta kertaa.


torstai 8. kesäkuuta 2017

Oletko kuullut tästä merkistä? Breden Kids & arvonta

Me saatiin hetki sitten suloinen paketti naapurimaan Bredeniltä. Yhteistyön merkeissä siis kirjoittelen, mutta kehut ovat täysin ansaitut. Breden on aikamoisen ihastuttava perheyritys, joka panostaa vaatteisiin kaikkia yksityiskohtia myöten. Valkoinen paketti isolla sinisellä rusetilla oli hyvä aloitus. Seuraava plussa tuli paketin sisältä paljastuneista värikynistä ja värityskuvista. Well played Breden. Kun taapero työskenteli värikynien kanssa, mä sain hypistellä vaatteita hetken rauhassa. 




Bredenin vaatteisiin käytetään luomupuuvillaa ja ne valmistetaan Euroopassa. Jesss! Kuoseja ja värejä löytyy moneen makuun. Mä harrastan vähän väriallergiaa, jonka takia Leon vaatekaapin sisältö (huhhui, ainakin niin kauan kun saan vaikuttaa), on pitkälti sinisen ja harmaan sävyjä. Leikkimielisiä vaatteet silti saa olla, ja sitä Bredenin kuosit onkin. Meiltä löytyy nyt kirahvijumppis, pupushortsit ja pesukarhupöksyt. 



Leo on jotakin 88cm hujakoilla. Meille saapuneet Bredenin vaatteet ovat koossa 86/92. Shortsit ja housut menevät varmasti vielä pitkään, mutta jumppis on aavistuksen naftia mitoitusta. Passeli just nyt, mutta kasvuvaraa ei juuri ole. Jumppiksen kiva yksityiskohta on kaksi vetoketjun vedintä. Vaippaa vaihtaessa koko jumppista ei tarvitse riisua, vaan riittää kun alavetskan avaa ja pujottaa kintut ulos.


Tulispas vaan aurinkoiset kelit niin saataisiin shortsitkin käyttöön. Kovaa kulutusta nämä vaatteet tulevat kokemaan taaperotornadon päällä, joten palataan vielä tarkemmin siihen kuinka pysyvät kuosissaan useamman pesun jälkeen! 


Saan arpoa yhdelle onnekkaalle kaksi vapaavalintaista Bredenin tuotetta. 


Käy valitsemassa Bredenin sivuilta omat lempparisi, jotka haluaisit voittaa ja osallistu arvontaan mun Instassa.  

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kuinkahan tästä selviää? Yksi ruuhkapäivä takana.

Toisten arki onkin yhtäkkiä omaani. Takana on vasta yksi ruuhkainen päivä. Jotkut elävät näitä usean vuoden, kuulostaa semi reippaalta touhulta. Kello kuuden herätys tai kahvipannun lorina eivät eronneet aikaisemmista aamuista mitenkään. Silti vatsassa kurisi kuin ennen noroa ja päässä pyöri kaiken maailman turhanpäiväistä nippelitietoa. Jännitys helpotti töihin päästyäni ja kellon viisarit tavoittivatkin neljän silmänräpäyksessä. En huomannut kaivata päiväunia tai hiekkalaatikkoleikkejä. Oli kiva huomata, että näillä huolimattomilla äitiysaivoilla pystyy myös ajattelemaan ihan fiksuja juttuja. Parasta – voitteko kuvitella  – join tänään kolme kuppia kuumaa kahvia. Siis ihan kuumaa. 


Oon aina ollut luonteeltani stressaaja. Kiire pienessä eteisessä pyörien on se, joka katkoo multa verisuonia. Kauhulla odotan keskiviikkoa, jolloin on mun vuoroni sekä viedä poika päiväkotiin että hakea sieltä. Käytännössä se tarkoittaa lähtöä päiväkodille suoraan sängystä ja kilometrin mittaista lenkkiä päiväkodilta bussipysäkille reilussa kymmenessä minuutissa. Töiden loputtua mulla on kymmenen minuuttia aikaa vaihtaa vaatteet ja juosta puoli kilometriä bussipysäkille, jotta ehdin hakemaan pojan ennen viittä. Kuinka tästä todellisuudessa selviää välttävällä lenkkeilykunnolla, en todellakaan tiedä. Tää on kai sitä arkiliikuntaa. Arkihitonliikuntaa. 


Ihan oman mielenterveyteni ja tän perheen hyvinvoinnin vuoksi, on oma auto nyt ostoslistalla. Pitkään vastustin auton hankkimista, ihan vaan koska siihen palaa rahaa niin paljon ja ollaan pärjätty hyvin ilman. Aika ei ehkä tässä suhteessa ole rahaa, mutta ainakin se on pidempiä unia ja lyhyempiä päiväkotipäiviä. Mun kriteerini autolle eivät ole kovin suuret. Riittää, että siinä on peruutustutka. Mies onkin asian suhteen vähän tarkempi. Onpas kumma.

Ihanaa reippaasti alkanutta viikkoa! 

tiistai 30. toukokuuta 2017

Ihana retkeilyalue Espoossa ja äidin pelko siellä ollessa

Oltiin tänään päiväkodissa käymisen jälkeen koko perhe metsäretkellä. Meiltä kävelymatkan päässä on Espoonlahden luonnonsuojelualue, joka on oikeasti todella kaunis paikka näin kesäaikaan. Heti alueen alkupuolella on iso aitaus, jossa voi toisinaan kuulemma bongata lehmiä laiduntamassa. Tänään niitä ei näkynyt.

Alue on rauhallinen ja muutenkin hitokseen rauhoittava. Ympäriltä kuului vain lintujen laulua, maan peitti kukkameri ja taivaalle kohosivat vanhat sammaleen peittämät puut. Huvittavaa, sillä vielä muutama vuosi sitten en olisi uskonut nauttivani tällaisesta metsässä hyppelemisestä — ja vielä ihan kaikessa rauhassa. Ei hätiköintiä tai kiirehtimistä (kunnes mulle tulikin sitten tulipalokiire.) Kai tämä oli sitä carpe diemiä. Täytyy repiä kaikki mahdollinen rauha ja hiljaisuus irti tästä elämästä, koska taaperon kanssa sitä ei ihan älyttömästi ole tarjolla. 







Vauhtia perseeseen laittoi iso tassunjälki maassa, joka oikeasti muistutti — näin totaalisen amatöörin silmissä —  vähän karhun tassua. Täällä alueella kun vielä joku aika sitten tehtiin se karhuhavainto. Mies pohti karhun mahdollisuutta johon totesin vaan, että "NYT. Heti. Pois." ja lähdin painelemaan poika sylissäni. Voitte kuvitella miten mun sydän hyppäsi kun sylissä oleva poika totesi, että "äiti, kato iso koira!". Luojan kiitos, se oikeasti oli koira, eikä karhu. Nyt jo vähän naurattaa. 

Todennäköisestihän se jälki oli jotain muuta, mutta näin vainoharhaisen pelkurin mielessä pyöri jo kaikenmaailman skenaariot karhun kohtaamisesta. Eipä siellä matkan varrella tullut muuta kuin yksi kalastaja ja sen ison koiran ulkoiluttaja vastaan. 






Jos mua ei olisi alkanut pelottamaan typerä mutainen jälki maassa, oltaisiin varmaan viihdytty pidempäänkin. Seuraavalla kerralla käydään lintutornissa ja otetaan eväät mukaan. Jos kaipaat oikeasti rauhallista retkeilyaluetta, kannattaa käydä Espoonlahden luonnonsuojelualueella. Karhun näkeminen ei taida olla mikään todellinen pelon aihe. Mä vaan olen vähän säikky. Vedän happea niin eiköhän me lähdetä taas viikonloppuna retkeilemään, heh. Latteäiti selvisi metsästä hengissä.