Kaksplus.fi

maanantai 27. helmikuuta 2017

HAH! Lapsettomana lasten kasvattaminen oli helppoa.

Kaikki tarinat äitiydestä alkavat haave- ja mielikuvilla — "sitten kun minä olen äiti". Tulevaan valmistautuminen on tärkeää, oli sitten kyse perheenlisäyksestä tai Hoploppiin lähtemisestä lauantai aamupäivänä. "Sitten kun minä olen äiti", haaveilin itsekin. Kaupan lattialle heittäytynyt räkää suoltava ja huutava jonkun toisen vaahtosammutin aiheutti kylmiä väreitä. Lapsettomana lapsien kasvattaminen sujui aikalailla sormia napsauttamalla ja mielikuvia maalailemalla.


Raskaana ollessa tiesin, että todennäköisesti mahassa kasvava ihmisenalku tulee hänkin joskus heittäytymään kaupan lattialle. Lempeästi ajatuksissani kuvittelin kuinka lapsentasoisesti selitän ja kuuntelen. Kunnes lapsi, jonka synnytin ja vähän kasvatinkin heittäytyi oikeasti kaupan lattialle. Ei ollut aikaa jäädä keskustelemaan. Pelkäsin nimittäin heittäytyväni itse sinne lattialle myös.

Keräsin lentäneitä vaatekappaleita, nappasin lennosta yhden kengän pällistelevän mummon kädestä, nostin kymmenen kilon vihaisen lapsen vasemmalle lonkalle, samalla oikealla kädellä työntäen niitä helvetin autokärryjä. Helvetin autokärryt, jotka ei liiku muualle kuin eteenpäin ellei työntäjältä satu löytymään kunnollista sikspäkkiä muualtakin kuin ostoskorista. Puhumattakaan kun niitä kolmen metrin pituisia kärryjä työntää yhdellä kädellä kiukkuinen lapsi kainalossa. Joku tuotekehittelijä voisi napata nyt tästä idean ja kehittää ketterät autokärryt, ellei sitten alkuperäisenä tarkoituksena ollut kuntoiluttaa sikspäkittömiä äitejä. 


Uhkailu ja lahjonta. Hyihyi. Minähän en niihin sorru. Henkistä väkivaltaa. Televisio, kännykkä ja tabletti? Täysin turhia, tarpeettomia ja lapsen passivoivia pahuuksia. Suola, sokeri ja roskaruoka? Juu, iso ei. Minä pystyn parempaan. Kunnes minusta tuli äiti. 

Istu alas niin saat rusinan. 
No äiti lähtee sitten yksin ulos, heippa!
Jäät sitten yksin kotiin, niinkö?
Haluutko pelata autopeliä? 
Pikku Kakkoneeeeen!
Olisko nuggetteja?
Lopeta toi huutaminen! (huutaen tietysti)

Joskus alennun lapseni tasolle, niin kuin viimeksi tänään aamulla. Kiukuttelin imurille. Typerys ei toiminut. Potkaisin sitä ja satutin vain itseni. Teki mieli heittäytyä lattialle ja alkaa itkemään. Kokosin aikuismaisuuden rippeet lattialta ja menin lapseni viereen katsomaan lastenohjelmia. Siinä me passivoiduttiin yhdessä. Tuli vähän parempi mieli. Kukakohan kasvattaa ja ketä? Äitiyden myötä opin, että ehdottomuus ei kannata ja periaatteistakin voi joustaa. 

Kuulostaako tutulta?

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Välikausivaatteita ja huonoja sovituskuvia


Tästä se ajatus lähti. Otanpa kivoja heilahtaneita kuvia luonnonvalon aikaan meidän, siis tuon lapsen välikausivaatteista. Liitutauluun voisi kirjoittaa vaikka kevät, koska öö kevät. Joo hyvä. Inspiraatiota pukkaa.


Ihana fiilistellä näitä kenkiä kun juuri tänään satoi kymmenen senttiä lisää lunta. Ei oo kevättä vähään aikaan näkyvissä. Onpa ainakin viime viikolla hankitulle pulkalle käyttöä. Kengät ovat koossa sopiva ja kasvuvara.



Takkeja meillä on enemmän kuin yksi keväällä kaksi vuotta täyttävä tarvitsee. Ainakin viisi takkia enemmän kuin äidillään. Se perinteinen tarina lastenvaatesekoiluista. Lastenvaatteiden ostaminen on vaan kivaa ja perusteltua puuhaa. Harrastukseksi sitä ei kai nykyään kannata myöntää, koska tärkeämmät ihmiset saattavat lynkata. Oon sitten kaapissa harrastava.


Sommittelempa näin ja noin. Ja sitten tuo tyyppi heräsi päiväuniltaan. Missäköhän hetkessä sitä tutustuisi tuon kameran käsisäätöasetuksiin? Ei kai missään, joten nämä on nyt tämmösiä sutturoita niin ku kuvaajansa usein aamuisin ennen kokovartalokampausta. Mulla oli tänään takkunuttura piilossa rusetin takana, josta taapero ihastuksissaan totesi, että "äitiii, hieeeno tukka!". Todellakin!


No otetaan tilanteesta kaikki irti. Vaatteet on nyt käsillä, joten josko ottaisi parit sovituskuvat. Kaikilla asiansa osaavilla bloggaajilla on. Ja mä kovasti yritinkin. Kuvausten etenemistä voi muuten seurata liitutaulusta. Yritin maanitella pojan siihen, jotta olisi hetken aloillaan. 


Juu. Tuossa edukseen pääsee COS:in heijastintakki. Koko 2-3, eli vähän liian iso, mutta onpahan heijastimella pinta-alaa. 


Sitten olisi tämä Lindexin vaaleansininen bomberi ja sukkahoususankarin lököttävä vaippapeppu. Takki kokoa 98 ja poika mallia 83cm. Arvoin kahden koon välillä ja otin isomman, koska eroa oli lähinnä takin pituudessa. Menee ainakin pitkään.



Sitten saatiin ihan housutkin jalkaan. Vikassa kuvassa mun suurin lastenvaaterakkaus, eli Adidaksen ja Mini Rodinin yhteistyömalliston tuulitakki. Sain takin tilattua Roomasta kun ne ilmestyi etukäteen verkkoon myyntiin. Se taisi olla kaupan lipsahdus, mutta en valita. Kerrankin kunnon mäihä, että satuin googlettamaan oikeaan aikaan. Kaikki suuret tarinat alkavat äidin sometauolla vessassa. Takit on ilmeisesti tulossa myöhemmin keväällä myyntiin. Kuvassa poika on hirveän iloinen löydettyään Hesen piirrustusvihkosen. Mitä lie repussa teki... En myönnä mitään.



Keväthaalarina meillä on Name It:in musta softshell. Lisäksi kurikset ja asusteita. Ne ei sattuneesta syystä kerenneet kuvattaviksi. Kumisaappaat kai pitäisi vielä ostaa ja todennäköisesti itseni tuntien kaikkea muuta vähemmän tärkeää. 

lauantai 18. helmikuuta 2017

Harrastuksena työnteko

Kulunut viikko on mennyt vauhdilla. Toivuttiin vatsataudista ja vietettiin rehellisiä pierukalsaripäiviä kotona. Torstaina ja perjantaina kävin tekemässä keikkavuorot terveyskeskuksessa. Huomaan olevani oikealla alalla kun esimerkiksi mädät haavat eivät puistata vaan jollain kieroutuneella tavalla on ihan lemppareita. 


Keikkavuorojen sovittaminen perheen aikatauluun on vähän haastavaa. Mies tekee usein 12h työpäiviä ja harvemmin tarjotut keikkavuorot ovat sattuneet vapaapäiville. Selailen välillä auki olevia työpaikkoja, mutta toistaiseksi ei ole tullut vastaan vielä mitään niin houkuttelevaa, että raaskisin laittaa Leon sen kustannuksella päiväkotiin. Totta puhuakseni, en ole vielä edes avannut koko hoitopaikan hakulomaketta. Ehkä syksyllä tai sitten vuoden päästä keväällä? 


Tällä hetkellä mun työ on vähän niin kuin laiskasti toteutettu harrastus. Vuoroja kuukaudessa on keskimäärin kaksi, mutta ne riittävät toistaiseksi vallan mainiosti. Eilisen työvuoron jälkeen lösähdin sohvalle ja ihmettelin, että miten ihmeessä sitä jaksaisi käydä töissä viis kertaa viikossa? Hassua, koska oon ollut ennen aikamoinen ylityötuntien tykittäjä. Oma lapsi on antanut tähänkin uuden näkökulman. En ole valmis täyttämään päiväkotihakemusta vielä vaikka viihdynkin töissä tosi hyvin. Onneksi meillä on pienien menojemme kanssa mahdollisuus valita kotihoito. Laskupinot eivät ole niin suuret, että mun täytyisi kiirehtiä työelämään vielä. 


Leppoisaa viikonloppua!

torstai 9. helmikuuta 2017

Jos joku luulee, että kotiäidin elämä on tylsää...

Jos joku luulee, että kotiäidin elämä on tylsää niin on kyllä väärässä. Nenässäni tuoksuu vieno vatsahapon haju. Mietin, ottavatko ihmiset tietoisesti etäisyyttä meihin. Haiseeko oksennus muidenkin nenään asti? Puristan käsissäni viimeistä toivoani käsidesiä ja hoen mantraa mielessäni. "Älä tartu minuun. Älä-älä-perkele-älä." 


Kuvittelin lähteväni leppoisalle päiväreissulle Helsinkiin pojan kanssa, mutta päädyinkin jännittämään milloin aamupala pyrkii itsestänikin ulos. Meidän ensimmäinen oksennustauti, voi mikä ihana virstanpylväs. 

Poika simahti bussimatkalla Helsinkiin. Havahduin siihen kun taapero alkaa kakomaan oksennusta vaaka-asennossa selällään maatessaan. Vähän säikäytti. Miten kaikki tärkeä ja tarpeellinen unohtuukin just silloin kun niitä tarvis? Vaihtovaatteet on aina kotona juuri silloin kun kakka hipoo niskavilloja tai niin kuin tänään, oksennus yllätti kesken bussimatkan. Päädyin pyyhkimään ja rullaamaan oksennuksen yökkärin sisälle, joka löytyi laukusta. Miksi yökkäri päiväreissulla, muttei paperia? Herätys nyt äiti. 

Tuli pikainen reissu Helsinkiin. Käsidesiä ja kosteuspyyhkeitä ostamaan ja morjens. Reppana nukkuu rattaissa kyljellään ja mä tankkaan itseeni suklaata mahdollisen oksennustaudin varalle, tai niin mä sen tällä kertaa perustelin. Vähän niin ku vararavinnoksi. Toivottavasti tämä olis vaan tämmönen kahden oksennuksen tapahtuma. 

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

DIY: Muovailtava lima vain kahdella aineella

Enpä olisi uskonut, että päädyn kirjoittamaan postauksen limasta. Eikä nyt puhuta blogin teeman mukaisesti mistään (varoitus) ovulaatiolimoista. 

Mies keksi hyvän keinon viihdyttää taaperoa ja itseään. Ne väsäsi yhdessä tosi koukuttavaa sötkötystä. Kylläpä oli hyvin myyty nyt tämä idea. Koukuttavaa sötkötystä! Tuommoista hassua limaa, joka jahkaa olomuotonsa kanssa yhtä paljon ku minä vaatekaapilla. Tähän muotoiltavaan limaan tarvitaan vain maissitärkkelystä ja vettä. Halutessaan tämän voisi myös värjätä elintarvikevärillä.


Sopiva suhde mönjän sekoitukseen on noin yksi osaa vettä ja kaksi maissitärkkelystä. Rakenne muuttuu vähän riippuen kuinka paljon vettä seokseen laittaa. 


Miksi tää nyt sit on niin koukuttavaa? Siksi, että lima muuttaa koostumustaan. Kun siihen kohdistuu painetta, eli sitä vaikka pyörittelee käsissä, se on vähän kuin kuivaa muovailuvahaa. Heti kun puristamisen lopettaa, se muuttuu nestemäiseksi. Ihan älytöntä. Mun pieni mieli vaati selityksiä. Googeloimalla selvisi, että se maissitärkkelys ja vesi muodostavat yhdessä kolloidisen suspension ja maissitärkkelys muodostuu pitkistä ketjuista, mutta ei siitä oikeastaan sen enempää. Kemia 6+.


Taapero istui haltioituneena pyörittelemässä tätä isin kanssa. Jossain vaiheessa tosin haltioitui enemmän tuosta tason valokatkaisijasta. Kannattaa kokeilla. Ei maksa juuri mitään, mutta on tosi hauskaa!

perjantai 3. helmikuuta 2017

Pimp my ride! Vaunut & lettikangas

Nyt mä pimppasin meidän vaunut, hehheh. Olin jo hetken katsellut vaaleanharmaata kulahtanutta turvakaaren suojaa ja miettinyt, että pesua se vähintäänkin kaipaisi. Sitten keksin ostetulle kankaalle käyttöä.


Ostin hurmiossa Vimman mustaa lettikangasta vaikken omista ompelukonetta, lankaa tai varsinaista ompelutaitoa. Ei sitä voinut kauppaankaan jättää, terveisin varsin fiksu kuluttaja. Fiksuista ostoksista tuli mieleen, että ostin vasta myös pienen Mini Rodinin haalarin vaikka en ole raskaana tai tiedä kenelle sen puen. En voinut jättää sitäkään ostamatta. Pienen aivoriihen tuloksena paras idea oli pukea haalari nukelle, iskeä nukke rattaisiin ja hyödyntää ilmainen kulkeminen julkisilla aina. Oli vitsi, ihan oikeasti. 


Takaisin ompeluun. Naapurin Liidelistä löytyi sopivasti mustaa ompelulankaa ja pienen pään painauduttua tyynyyn ryhdyin ompelemaan. Ja mä ompelin kaksi tuntia. Avasin yhden kaljan ja ompelin. Lopputuloksena puuvillaisella lettikankaalla päällystetyt pehmusteet (mitkä nuo sivussa olevat jutut nyt on?) ja turvakaaren suoja. En suinkaan tehnyt näitä minkään kaavojen mukaan, se menee jo yli hilseen. Ihan vaan ompelin vanhojen päälle ja käsin, koska ompelukonettakaan en osaa käyttää. Kai se tuli jo tarpeeksi monta kertaa ilmi, etten osaa käyttää ompelukonetta? (Yksityistunteja otetaan vastaan!) 


Tuli niin hienot, että hymyilyttää. Minä ihan ite tein!