Kaksplus.fi

tiistai 30. toukokuuta 2017

Ihana retkeilyalue Espoossa ja äidin pelko siellä ollessa

Oltiin tänään päiväkodissa käymisen jälkeen koko perhe metsäretkellä. Meiltä kävelymatkan päässä on Espoonlahden luonnonsuojelualue, joka on oikeasti todella kaunis paikka näin kesäaikaan. Heti alueen alkupuolella on iso aitaus, jossa voi toisinaan kuulemma bongata lehmiä laiduntamassa. Tänään niitä ei näkynyt.

Alue on rauhallinen ja muutenkin hitokseen rauhoittava. Ympäriltä kuului vain lintujen laulua, maan peitti kukkameri ja taivaalle kohosivat vanhat sammaleen peittämät puut. Huvittavaa, sillä vielä muutama vuosi sitten en olisi uskonut nauttivani tällaisesta metsässä hyppelemisestä — ja vielä ihan kaikessa rauhassa. Ei hätiköintiä tai kiirehtimistä (kunnes mulle tulikin sitten tulipalokiire.) Kai tämä oli sitä carpe diemiä. Täytyy repiä kaikki mahdollinen rauha ja hiljaisuus irti tästä elämästä, koska taaperon kanssa sitä ei ihan älyttömästi ole tarjolla. 







Vauhtia perseeseen laittoi iso tassunjälki maassa, joka oikeasti muistutti — näin totaalisen amatöörin silmissä —  vähän karhun tassua. Täällä alueella kun vielä joku aika sitten tehtiin se karhuhavainto. Mies pohti karhun mahdollisuutta johon totesin vaan, että "NYT. Heti. Pois." ja lähdin painelemaan poika sylissäni. Voitte kuvitella miten mun sydän hyppäsi kun sylissä oleva poika totesi, että "äiti, kato iso koira!". Luojan kiitos, se oikeasti oli koira, eikä karhu. Nyt jo vähän naurattaa. 

Todennäköisestihän se jälki oli jotain muuta, mutta näin vainoharhaisen pelkurin mielessä pyöri jo kaikenmaailman skenaariot karhun kohtaamisesta. Eipä siellä matkan varrella tullut muuta kuin yksi kalastaja ja sen ison koiran ulkoiluttaja vastaan. 






Jos mua ei olisi alkanut pelottamaan typerä mutainen jälki maassa, oltaisiin varmaan viihdytty pidempäänkin. Seuraavalla kerralla käydään lintutornissa ja otetaan eväät mukaan. Jos kaipaat oikeasti rauhallista retkeilyaluetta, kannattaa käydä Espoonlahden luonnonsuojelualueella. Karhun näkeminen ei taida olla mikään todellinen pelon aihe. Mä vaan olen vähän säikky. Vedän happea niin eiköhän me lähdetä taas viikonloppuna retkeilemään, heh. Latteäiti selvisi metsästä hengissä. 

torstai 25. toukokuuta 2017

Päiväkotipaikka löytyi helposti.

Mun uuden työn aloitus lähenee – enää reilu viikko kotiäitinä. Työsopimuksen kirjoittamisesta oli pikkuisen vajaa kaksi viikkoa työn alkuun, joten päivähoidon miettimisessä piti olla nopea. Ajattelin joskus, että haluan Leon ehdottomasti perhepäivähoitajalle. Meidän lähellä on pari tuttua hyvää hoitajaa. Realiteetit kuitenkin pistivät nyt vastaan tässä päätöksessä – ei voida olla satavarmoja, että ehditään neljäksi hakemaan poikaa, varsinkin kun miehen työajat on melkoisen epäsäännölliset. 

Suoraan sanottuna menin päivähoidon hakemisessa helpoimman kautta. Soitin ensimmäisenä läheiseen yksityiseen päiväkotiin josta olin kuullut hyvää, ja onneksemme siellä oli tilaa. Näin lyhyen tutustumisen perusteella paikka vaikuttaa mukavalta ja hoitajat lempeiltä. Ei huolta, etteikö Leo viihtyisi.

Kummallista, sillä enää mua ei jännitä päiväkodin aloitus niin paljon kuin ennen se olisi. Enemmän mä stressaan sitä, kuinka mä pärjään töissä. Työnkuva on keikkatöistä osittain tuttua, mutta kokonaisuudessaan mulla tulee olemaan aivan valtavasti uutta opittavaa. 


Uskon, että Leo tulee pärjäämään päiväkodissa hienosti. Vielä puoli vuotta sitten olin aivan toista mieltä, mutta kehitys siitä onkin ollut aivan huimaa. Ujosta ja rauhallisesta pojasta on kasvanut villikko, joka puhuu ja laulaa niin, ettei hiljaisia hetkiä enää juuri ole. Kaverit ovat nykyään selkeästi todella tärkeitä, eikä pelkkä äiti enää riitä viihdykkeeksi. Onkin kiva, että yksi naapurin lapsi on Leon kanssa samassa päikkyryhmässä. 



Oon tosi innoissani uudesta työpaikasta. Hassua, koska aikaisemmin ajatus kokopäivätyöstä tuntui lähinnä pahanmakuiselta pakkopullalta. On ihan mahtavaa, että pääsin just niihin töihin mihin halusinkin. Tietty on haikeaa, että yksi ovi meidän elämästä nyt sulkeutuu. Työpaikan tai lähinnä tehdyn tilin myötä kuitenkin aukeaa myös paljon uusia ovia. Sellaisia ovia meidän taloudessa ei olekaan vähään aikaan nähty. 

tiistai 23. toukokuuta 2017

Puhelu joka muutti arkeni

Oltiin ystävän kanssa päiväuniaikaan shoppailemassa. Puhelimeni pärähti soimaan ja puhelinmyyjät ajatuksissani vastasin siihen puolihuolimattomasti jo "ei kiitos" kielelläni. Juuri toissailtana puhuin mieheni kanssa siitä, kuinka joka toinen päivä joku kasvoton murteella puhuva Mirva yrittää myydä mulle Kodin Kuvalehteä tai Annaa, koska viime syksynä osallistuin (tietämättäni) asiakaskyselyyn. Mitäköhän nämä asiakaskyselyt oikeasti ovat? Joka ikinen kerta yritän saada sanottua niiden kahden ainoan hiljaisen sekunnin aikana, että "eikiitos, eiooaikaaeikärahaa". 



Tiedättekö sen tunteen kun jotain jännittävää ja odottamatonta tapahtuu? Pienen adrenaliinipuuskan tuntee sydämessä ja vatsassa. Apua!


Tämä ei ollut puhelinmyyjä. Oloni muuttui levottomaksi ja taisin vähän hypähtää ilmaankin. Vatkasin hermostuksissani vaunuja ees ja taas. Kahdessa vuodessa tämä liike on muuttunut aivan tahdosta riippumattomaksi toiminnaksi. Kotiäiti heiluttaa tyhjiä ostoskärryjäkin. 



Mun kotiäidin upea, aivan korvaamaton urani päättyy kahden viikon päästä. Kahden todella lyhyen viikon päästä, jonka aikana pitäisi saada pojalle hoitopaikka ja kaikki käytännön järjestelyt tehtyä. Työpaikka tuli vähän yllätyksenä, mutta tätä tarjousta ei tosiaankaan voinut kuitata ei kiitoksella. Pian vastuu, hoitaminen, paineensieto ja priorisoiminen ovat palkkatyötäni. Jännittää aivan siggenä. Töihin paluu on tietysti myös aika haikeaa, mutta tiedän tämän tuovan perheellemme myös paljon kivaa mukanaan. Tervetuloa ruuhkavuodet!

maanantai 22. toukokuuta 2017

Osa äidin muistista ja järjestä taitaa siirtyä istukan kautta lapselle

Raskaus toi tämän kaiken mukanaan. Avaimet unohtuivat jatkuvasti kotiin – miehen yllätyssynttärit alkoivat oman kodin sijaan ulkorapun edestä, koska avaimet jäivät eteisen pöydälle. Unohtelin tapaamisia ja aivot jumittuivat puolitiehen kesken lauseen. Kysyin mieheltäni samoja kysymyksiä useasti aina vastauksen unohtaen. 

Raskausajoista on nyt reilut pari vuotta aikaa. Muisti takkuaa edelleen ja hajamielisyys on nykyään ominaisuus. Oikeastaan nykytilanteeseen verrattuna raskaana ollessa muistini toimi loistavasti. Oon huomannut, että moni muukin äiti unohtelee ja on hajamielinen. Osittain tää on varmasti univajeeseen liittyvä juttu, mutta ainahan saa syyttää myös hormoneja. 



Sitä mukaan kun vatsa kasvaa ja osa järjestä ja muistista valuu istukan kautta lapselle:


Et enää omista lähimuistia.

Mitä söit toissapäivänä? Mitä teit eilen tai viikonloppuna? Mitä kaupasta piti ostaa? Mitä pitikään sanoa? Mhhmm... Aika vaikeita kysymyksiä, eikö? 

Et muista tärkeitäkään asioita.

Unohdan joka päivä jotakin. Viimeksi tänään unohdin koko laukkuni metsään. Laukussani muun muassa   ihan nyt vaan jotain merkittävää nimetäkseni   lompakko, kotiavaimet ja varaston avain. En edelleenkään muista lapseni sosiaaliturvatunnuksen loppuosaa. Viime kerralla laboratoriossa luettelin mieheni loppuosan useasti. "Kyllä se tämä on. Kokeile vielä." Miten ihmeessä muistan näistä edes tämän toisen, sitä en tiedä? Niinkin yksinkertainen asia kuin viikonpäivä on vaikea juttu muistaa. Toisaalta ehkä se liittyy myös tähän kotiäidin aikatauluttomuuteen. 

Tavarat löytyvät oudoista paikoista.

Nykyään maitopurkit löytyvät astiakaapista ja lompakko jostain muualta kuin laukusta. Heitin vastikään koko perheen passit epähuomiossa roskikseen. Ja siis tämän hupsistakeikkaan huomasin vasta kun roskikset olivat jo matkalla kaatopaikalle. Tuli vähän kallis vahinko. Viime viikolla unohdin avaimeni viidenkymmenen kilometrin päähän kodista. Ystävä postitti ne vähän kyseenalaistaen; olin unohtanut että oltiin sovittu treffit parin päivän päähän. Ystävä tuli ennen postia. 


Onko mitään tehtävissä?

Omat vinkkini: osta kalenteri, teippaa oveen lappu nimeltä "avaimet!" ja siirtymätilanteissa lapsesi lisäksi tarkista, että mukana on kaikki tärkeät tavarat. Onko auttanut? No eipä oikeastaan. Pitäisi muistaa myös käyttää sitä kalenteria.

Mies naureskelee, että milloinkohan unohdan lapsemme johonkin. Sekin päivä vielä tulee, uskokaa pois. En myöskään enää ihmettele, miksi äitini kyselee samoja kysymyksiä useasti. Aikaisemmin se oli hauskaa. Nyt se on jo huolestuttavaa: kestääkö tämä loppuelämän?

Kuulostaako tutulta? 



sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Taaperon elämänviisauksia

"O-ou. Vedessä kastuu."


"Muua-muua-hainen kortta kuljettaa,
ahkerasti aina työtä työtä vaan."

"Muuahainen tekee hommia yhdessä."

"Saa silittää."


"Oii. Tuoksuu hyvältä. Ihana? Joo. Kukka on ihana. Leo on ihana." 


"Huh. Ei jaksa enää juosta. Ei haittaa. Myöhemmin."

"Leo istuu katsoo. Ei oo kiire."


"Kuuntele äiti. Tulee mukiikkia. Rummutetaan."



"Hämähämähäkki piikes langallee
tuli rankkaa
hämähänkin vei
aurinko armas kuivas sateen
hämähämähäkki piikes langallee."


"Ei saa astua koirankakkaan."

Pitäisi ottaa mallia tästä lapsen todellisesta slow lifesta, istahtaa ihan rauhassa katselemaan muurahaisia ja lohduttautua sillä, että aina ei tarvitse jaksaa juosta tai kiirehtiä. Rauhallista uutta alkavaa viikkoa teille! 

perjantai 19. toukokuuta 2017

Minä opetin lapseni syömään pullaa

Iltasanomien otsikoihin asti on noussut Fitness from the North -blogin kauhistelu lasten kyllästämisestä sokerilla ja valmisruoilla. Miksi vanhemmat tarjoilevat lapsilleen eineksiä? Miksi lapsia opetetaan syömään herkkuja? 


Itse en ole herkkujen tai sokerin suhteen ehdoton. Palkitsen lapseni joskus rusinoilla ja kylässä me syödään kakkua. Lapseni yksi ensimmäisistä sanoista oli pulla. En nyt sitten tiedä, olisinko yhtään ylpeämpi jos se olisi smoothie, vaikka niitä tehdäänkin lähes päivittäin. Mä olen äiti, joka leipoo pullaa, paistaa lettuja ja aamuisin tarjoilee smoothieta.  Jyrkän kieltämisen sijaan opetan kohtuutta. Miksi olisin ehdoton kun syön itsekin? 

En tunne äitejä, jotka haluavat kuorruttaa lapsensa sokerilla ja kaikella muulla, mikä nykyään ilmeisesti saa ohikulkijatkin tuijottamaan ruokakaupassa. En tunne äitejä, jotka hiljentäisivät lapsensa herkuilla. En tunne äitejä, jotka tekisivät itselleen eri ruokaa kuin lapselleen. En sellaisia, jotka söisivät  itse terveellisesti samalla lapselleen eineksiä tarjoillen. 

Sen sijaan tunnen äitejä, jotka välillä tekevät niin kuin on helpoin. 


Tunnen äitejä, jotka priorisoivat välillä myös muihin asioihin kuin ruoanlaittoon. Tunnen äitejä, jotka herkuttelevat hyvällä omallatunnolla, koska se on normaalia ja tervettä. Tunnen äitejä, jotka ovat lämpöisiä maalaisjärjellä varustettuja tavallisia ihmisiä. Sellaisia, jotka ostavat syntymäpäiville herkkuja, koska välillä elämä voi olla muutakin kuin makaronilaatikkoa ja karjalanpiirakoita. Tuntemani äidit ovat niin arkeen kietoutuneita, että unohtavat joskus itse syödä vaikka lapsen edessä on täydellinen ruokaympyrä. Nämä herkkujakin välillä tarjoavat äidit tekevät perheelleen ihan tavallista, mutta sopivan terveellistä ruokaa. 

Perimmäinen syy miksi valmisruokia käytetään lapsiperheissä on se, että se on helppoa ja nopeaa. Joskus on ihan oikeasti ilman minkään valtakunnan syyllistämistä, provosoimista tai sormella osoittelua oikeus mennä sieltä mistä aita on matalammalla. En sano, että niiden kannattaisi kuulua jokapäiväiseen ruokavalioon, mutta ihan oikeasti - miksi tuntea huonoa omaatuntoa jostain pinaattilettupaketista, sokerijogurtista tai lihapullista? 

Ehkä tämä on peiliin katsomisen ja opettelun paikka itsellenikin, koska mä nautin huomattavasti enemmän vaikka pullasta kuin salaatista. Se, että joku ei anna lapselleen ollenkaan herkkuja tai sokeria ei ole mikään jalustalle nostamisen aihe. Se on valinta. Mun valintani on Ikean lihapullareissut, kaupan pinaattiletut kiireisenä päivänä, yhteiset leffaillat, jäätelö aurinkoisella säällä ja yhdessä leivottu pulla. Ei valmisruoka tai sokeri ole mitään vihollisia, niin kauan kun kohtuus on mukana. Asiat eivät ole mustavalkoisia. Sen sijaan, että keskitytään osoittelemaan sormilla toisten lautasille, voitaisiin jakaa vinkkejä ja olalle taputuksia. Kohtuus on hyvä sana. 


Mitä mieltä sä oot?

tiistai 16. toukokuuta 2017

Lastenhuoneen yksityiskohtia - hassu paikka valokuville ja korteille

Meidän pyykkiteline meni rikki pieni ikuisuus sitten. Se tais olla samaa mieltä pyykkien ripustamisesta kuin mä ja päätti hajota käsiin. Pyykkitelineen osat pyörivät pitkään olohuoneessa, koska kukaan ei jaksanut viedä niitä kierrätykseen ja tällä viittaan nyt lähinnä itseeni. 



Pyykkiteline pääsi nyt lastenhuoneen seinälle leikkimään laiskan naisen sisustuksellista rautakehikkoa. Olette varmaan nähneet niitä ihania kehikoita, joihin voi ripustaa kortteja ja valokuvia? Ehkä tämän paikalle päätyy joskus sellainen. Heti kun jaksan viedä tämän sijaisen kierrätykseen.



Laiskuutta vai luovuutta? Ehkä molempia?

Kortit saatu Pikkunorsu & Oot niin ihana
Taulu www.tianina.fi

maanantai 15. toukokuuta 2017

Jos taaperoille olisi käyttöohjeet

On hienoa, että on olemassa kasvatusoppaita, ohjeita ja tutkimuksia lasten kasvattamisen avuksi. On siistiä, että jonkun lapsi oppii pissaamaan pottaan päivässä rusinoiden avulla tai nukkuu kokonaisia öitä unikoulun avulla. Toivoisin silti, että lapsiin olisi olemassa yleispätevät käyttöohjeet. "Tee näin ja et enää koskaan joudu kantamaan kahdentoista kilon huutavaa ja tempovaa, aavistuksen manattua lasta kotiin samalla rattaita yhdellä kädellä työntäen". Just saying. 


Meillä oli tänään sellainen kohtaus, että olin aika hilkulla menossa taaperon viereen pyörimään mutakasaan ja huutamaan. Puistosta lähteminen oli just niin kamalaa. Vaikka kuinka yritin ennakoida lähtötilannetta, sanoittaa tunteita ja olla johdonmukainen oppikirjaäiti, oli lopputulos kaaos. Kelasin päässäni kaikkea loistavaa, mitä psykologit ja ammattilaiset ovat kirjoittaneet, mutta päällimmäisenä mielessä pyöri vain, että "voi perkele"


Olisi ainakin näin ajatuksen tasolla kiva juttu, jos lapset toimisivat loogisten käyttöohjeiden mukaan. Jos lasten kasvattaminen olisi yhtä helppoa kuin koiran kouluttaminen. Silloin lapseni istuisi käskystä ehkä joka toisella kerralla, niin kuin meidän kehnosti koulutettu luupäinen koira. 



Ainoat varmasti jokaiseen taaperoon pätevät ohjeet kuuluvat ehkä kutakuinkin näin:
  1. Syötä
  2. Nukuta
  3. Leikitä
  4. Älä ravista
  5. Räjähtää helposti
Ohjeiden toimiminen käytännössä vaihtelee. Kaikki heräämisen ja nukahtamisen välillä on täysin epäloogista ja vaihtelevasti ennakoitavissa. Onnea matkaan! 

perjantai 12. toukokuuta 2017

DIY: 5 erilaista äitienpäiväkorttia

Me maalailtiin sormiväreillä Leon kanssa pari päivää sitten. Mun taka-ajatuksena oli saada maalaukset äitienpäiväkortteihin käytettäväksi. Tänään askartelin kortit loppuun itsekseni nyt kun tuo taaperotornado nukkuu päiväunia. 


Jalkapohjista muodostui sydänkortti ja sormenpäillä maalaillusta paperista leikkelin sydämet ilmapallokorttiin. Ilmapallojen narut pujotin helmiin ja helmet menivät korupussiin, joka on niitattu paperiin kiinni.  


Teimme sormenpäillä sydämiä, jotka päätyivät kukkakorttiin.



Vessapaperirullalla oli kiva painella sydämiä.



Kädenjäljestä tuli hauska kukka ruukkuunsa.


 Ihanaa viikonloppua ja rentouttavaa äitienpäivää! 

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

DIY: tupsuviiri juhliin, kuvauksiin tai vaikka lastenhuoneeseen

Juhlien järjestämisessä mulle tärkein ja mieleisin juttu on teeman ja koristeiden suunnittelu. Jos olisin tiennyt mitä mutkia tämän tupsuviirin tekeminen tällä kertaa aiheutti matkaan, olisin ehkä jättänyt tekemättä, mutta meni jo ja hieno siitä tulikin! 

Tätä ei kannata alkaa tekemään ainakaan taaperon hereillä ollessa, koska voit olla varma että se silkkipaperi on tasan se yks ainoa taaperoa kiinnostava asia sillä hetkellä maailmassa. Kannattaa ottaa myös huomioon, että tällä tyylillä kasatessa kannattaa omistaa jo valmiiksi nitoja, koska muuten tulee vähän kallis viiri. Mulla ei ollut ja jouduin kesken projektin lähtemään kaupoille. Hmh, no mutta onhan se itse tekemä vaan kolmetoista kertaa ihanampi ja parempi. Ainutlaatuinen hermot kireällä kyhätty paperihässäkkä. 

Näitä tupsuviirejä saa myös valmiina, tosin monesti itse kasattavina ja hinnat pyörii jossain 13-17 euron välillä. Tämän pystyy toteuttamaan tämän kokoisena noin 5-6 eurolla, jos siis omistaa sen nitojan jo valmiiksi. Yksi paketti silkkipaperia maksaa ylöspäin pyöristettynä 2 euroa ja tähän meni vajaa kolme pakettia. 



Tarvitset:

  • silkkipaperia
  • nauhaa
  • nitojan

Silkkipaperiarkkiin leikataan hapsuja niin, että yläreunaan jää taitteluvaraa. Sen jälkeen paperi taitellaan tiukaksi tupsuksi. Tupsu nitojalla kiinni nauhaan ja samanmoisia monta lisää. Helppoa! Yritin tehdä tupsuja vähän muillakin tavoilla, mutta tämä on vaihtoehdoista ehdottomasti yksinkertaisin ja nopein.





Tupsuviirin lisäksi tein lastusatiininauhasta tuollaisen rengasnauhan, jos joku keksii sille jonkun paremman nimen niin saa ilmoittaa. Mulla ei nyt ajatus juossut, joten olkoon rengasnauha. Se on nopea ja supersimppeli tehdä. Ei vaadi muuta kuin nitojan ja nauhan, josta leikataan saman kokoisia paloja ja nidotaan renkaiksi. Paksu lastusatiininauharulla maksaa vajaa 4 euroa ja sitä on 50m rullassa. Riittää siis hyvin vaikka mihin.



Nämä laitetaan talteen ja käytän sitten taas jossain muissa juhlissa. :) Kannattaa kokeilla!